Tutkivien journalistien kirjoituksia

45 minuuttia kävi viime syksynä Sveitsissä tapaamassa opettajia, jotka olivat vierailleet tutustumiskäynnillä suomalaiskoulussa. Alppimaan edustajia kiinnostivat maamme hienot tulokset koulujen Pisa-tutkimuksessa. Sveitsiläiset olivat näkemästään ymmällään.

Yhteistyötaitoja korostavat ja kuriin tottuneet sveitsiläisopettajat pitivät suomalaiskoulun menoa pöyristyttävänä.

“Näimme, miten luokan takaosassa pojat eivät tehneet tunnilla mitään muuta kuin pelasivat kännyköillään, meillä tällainen ei tulisi kuuloonkaan”, Kirchbergin yläasteen rehtori kertoi syksyllä kirjeenvaihtajallemme Tapio Nurmiselle.

Sain jutun jälkeen kiitosta ja palautetta suomalaisopettajilta. Yksi totesi, että oli jo aikakin puhkaista Pisa-kupla ja puhua lopulta työrauhasta ja hyvistä tavoista.

45 minuuttia halusi tutkia asiaa tarkemmin. Toimittajat Hanna Ruokangas ja Marja Juonala laativat kyselyn yläkoulujen opettajille. Yhteystiedot saimme ammattiliitto OAJ:lta. Koulujen työrauhaa koskevat kysymykset lähtivät 1200:lle opettajalle, joista 631 vastasi.

Illan ohjelmassa esiteltävät tulokset hätkähdyttävät. Peräti kolme neljästä vastanneesta kertoo, että järjestyksen ylläpito vie voimia varsinaiselta opetustyöltä. Muutaman metelöitsijän hiljentäminen estää toisia oppimasta. Yläkoulujen opettajat pitävät työrauhakysymystä suurempana resurssiongelmana kuin kuntien säästötoimia.

Oppilaiden itsekkyys on selvästi lisääntynyt viime aikoina, kertoo yksi haastattelemamme ammattikasvattaja.

Onko Suomessa nostettu kädet pystyyn ja sopeuduttu siihen, että yläkoulussa nyt vain on tällaista?

Ohjelmani MOT: Holhotut kertoo kolme tarinaa tavallisten ihmisten taistelusta edunvalvojia ja heitä valvovia viranomaisia vastaan. Jutunteon aikana törmäsin tapauksiin, joissa ihminen oli määrätty edunvalvontaan varsin kevein perustein.

Olin sopinut haastattelusta erään joensuulaisen miehen kanssa. Mies oli rikkonut nilkkansa humalassa toilaillessaan. Velkaakin oli kertynyt jonkin verran. Mies määrättiin edunvalvontaan. Edunvalvoja otti haltuunsa miehen rahat ja pakotti tämän laitoshoitoon.

Miehellä ei kuitenkaan ollut diagnosoitu sellaista sairautta, joka vaatisi edunvalvonnan määräämistä. Mies ei ollut varsinaisesti hullu tai toimintakyvytön. Hän oli vain omapäinen ihminen, joka ei tullut toimeen viranomaisten kanssa. Edunvalvonta on kuin hämähäkin seitti: mitä kovemmin mies rimpuili, sitä tiukemmin hän takertui kiinni.

Mies koki edunvalvonnan nöyryyttävänä ja haki edunvalvonnan lakkauttamista Joensuun käräjäoikeudelta neljä kertaa. Mies perusteli vaatimustaan sillä, että ”hänen tulonsa riittävät hänen omiin kuluihinsa ja edunvalvoja vaikuttaa häneen vain negatiivisesti”.

Sekä edunvalvoja että Pohjois-Karjalan maistraatti vastustivat edunvalvonnan lakkauttamista. Lääkärinlausunnon mukaan miehellä on ”epärealistisia kuvitelmia pystymisestään itsenäiseen elämään” ja ”osastohoidossa on tullut esille hänen luonteensa impulsiivisuus”. Joka kerta käräjäoikeus hylkäsi miehen hakemuksen. Ja joka kerta mies valitti Itä-Suomen hovioikeuteen. Vasta kahdeksannessa oikeudenkäynnissä Itä-Suomen hovioikeus päätti, että edunvalvonta lakkautetaan.

Tapaus vaikutti pöyristyttävältä, ja iloitsin siitä, että saisin kertoa sen ohjelmassani. Juuri ennen Joensuuhun lähtöämme yritin soittaa miehelle varmistaakseni tapaamisemme ajankohdan. Miehen puhelin ei ollut päällä. Eikä se avautunut seuraavaan viiteen päivään. Lopulta tavoitin miehen aikuisen pojan, joka kertoi minulle asioiden todellisen laidan: mies ryyppää ja on lähes liikuntakyvytön. Minun oli pakko myöntää, että ehkä tässä tapauksessa viranomaiset olivat sittenkin oikeassa. Ehkä mies todella oli edunvalvonnan tarpeessa. Päätin, että emme lähde Joensuuhun.

Tapaus kuitenkin osoittaa, että edunvalvontaan määrääminen ei ole ongelmatonta. Viime kädessä on kysymys siitä, onko ihmisellä oikeus sotkea elämänsä, jos hän haluaa? Jos valtio ottaisi siipiensä suojaan jokaisen alkoholiongelmaisen ja impulsiivisesti rahaa käyttävän, edunvalvonnassa olisi pian satojatuhansia ihmisiä.

Kävin läpi kymmeniä muitakin oikeuden päätöksiä edunvalvonnan lakkauttamisesta. Maistraattien oikedelle antamissa kannanotoissa haiskahtaa viranomaisten turhautuminen siihen, kuinka edunvalvontaan määrätyn asioita on vaikea hoitaa valvottavan ”yhteistyöhaluttomuuden, ymmärtämättömyyden tai vastahankaisuuden takia”.

Onneksi Korkein oikeus on edunvalvontaa koskevissa päätöksissään korostanut ihmisen itsemääräämisoikeutta: ”Ihmisarvon kunnioittamisen periaate sekä päämiehen etujen ensisijaisuus ja osallistumismahdollisuuksien turvaaminen edellyttävät, että päämiehelle tärkeiden etujen vaarantumista tulee arvioida päämiehen näkökulmasta eikä esimerkiksi viranomaisten toiminnan joustavuuden tai vaivattomuuden kannalta.”

Miksei tätä periaatetta noudateta alemmissa oikeusasteissa?

Riikka Kaihovaara
toimittaja / MOT

Jos suomalainen käy keskustelua kehitysmaista, viesti velloo tavallisesti kielteiseen suuntaan.

Hyvä ja tuore esimerkki on kehitysministeri Paavo Väyrysen heitto kiintiöpakolaisten määrän laskemisesta. Helsingissä puhunut, maailman ykkösajattelijoiden kastiin rankattu professori Hans Rosling kääntää keskustelua täysin eri suuntaan.

Töitä on tehtävä pakolaisuutta aiheuttavien syiden parissa.

Jotkut pitävät luonnonkatastrofeja ja tauteja ”luonnon keinoina pitää väestönkasvu aisoissa”. Professori Hans Rosling osaa kertoa selkeästi, miksi näin ei ole. Päinvastoin - on tehtävä työtä kehitysmaiden lasten auttamiseksi. Kun terveys ja koulutus lisääntyvät, perhesuunnittelu lisääntyy, perhekoot pienenevät ja lapsikuolleisuus laskee.

Monilla meistä - ei vähiten toimittajista - on häkellyttävän musta kuva maailmasta. Kun uutisoinnin suurin kiinnostus ymmärrettävästi kohdistuu maailman julmaan puoleen, jäävät toisaalla saavutetut onnistumiset usein turhaan pimentoon. Rosling ei esimerkiksi halua puhua väestöräjähdyksestä, sillä “kenen mielestä pienet lapset ovat pommeja”.

45 minuuttia -ohjelmassa esiintyvä Rosling näyttää hätkähdyttävällä tavalla tilastoihin nojaten, että maailmassa on kuin onkin tapahtunut paljon hyvää kehitystä viime vuosina.

Luento on herättänyt monissa toivon ja halun auttaa. Rosling itse kehaisee, että puheen takia Bill ja Melinda Gates avasivat kukkaronnyörejään. Katsokaa, niin tiedätte miksi.

Ulkoministeriön historiaa tutkinut poliittisen historian professori Timo Soikkanen lainasi kirjassaan tuolloin eläkkeelle lähtevää suurlähettiläs Joel Toivolaa: ”Diplomaattien työ on surkastunut lukemis-,tutkimus-, ja ajattelutyöstä pelkän rutiinin hoitelemiseen.”

Käytyäni tutustumassa parin ei-niin-keskeisen suurlähetystön työhön, tuli tunne, että ei sitä rutiiniakaan nyt niin älyttömästi aina ole hoideltavana.

Se ei ole suurlähettiläiden vika. Ohjelmaa varten jututin useita kokeneita diplomaatteja Suomessa ja ulkomailla. He olivat auttavaisia, miellyttäviä, vieraanvaraisia ja sivistyneitä ihmisiä. Varmasti diplomaatteja par excellence (vertaansa vailla).

Jos Suomi haluaa välttämättä ylläpitää edustustoa vähäpätöisimmissäkin EU-maissa paitsi Maltalla (ja eikös tällä politiikalla loukata Maltaa?), jonkun niissäkin lähetystöissä pitää olla töissä.

Sama pätee kaukomaiden pikkulähetystöihin, joissa mainitsemisen arvoiseksi saavutukseksi yltää jo suomalaisen muusikon saaminen maahan vierailulle. Onko se auttavaisen, miellyttävän ja sivistyneen diplomaattikunnan väärinkäyttöä? Ei, jos diplomaateilta itseltään kysytään.

Suomen virallinen linja ulkomaan edustautumisesta on kirjattu alivaltiosihteeri Antti Sierlan viime syyskuussa laatimaan raporttiin. Selvityksen pääsisältö on, että edustustoverkko on hyvä tällaisenaan. Jos muuttaa pitää, niin mieluummin lisätään edustustoja kuin karsitaan. MOT-ohjelmassa Tungos diplomaattikutsuilla ulkoministeri Alexander Stubb katsoi edustustoja tarvittavan lisää erityisesti idän suunnalla. Tunisin suurlähetystöstä hän on valmis luopumaan, tosin vasta pitkän ajan kuluttua – syksyllä lähetevän suurlähettiläs Laura Reinilän tilalle on näet jo valittu uusi suurlähettiläs.

On ymmärrettävää, että ulkoministeriö haluaa pitää kiinni aikojen kuluessa kasvatetusta verkostosta kuin saavutetusta edusta. Mutta ihan oikeasti – tarvitaanko Limassa ja Lusakassa, Bratislavassa ja Bukarestissa sen enempää suomalaisdiplomaatteja kuin Tunisissakaan?

Ulkoministeri perusteli verkoston laajuutta mm. peruskansalaispalvelun tarpeella. Limassa? Bratislavassa? Toisaalta kansalliset intressit ovat ulkoministerin mielestä jälleen nostamassa päätään ulkopolitiikassa – siitä huolimatta, että EU rakentaa parhaillaan uutta yhteistä ulkopoliittista hallintokoneistoa.

Voi olla, että ulkoministeriössä joudutaan vielä miettimään asiaa uusiksi. Valtion tuottavuusohjelmassa määrätään ulkoministeriön karsimaan vuoteen 2015 mennessä vielä 93 henkilötyövuotta.
 

Toyota on saanut maailmanlaajuista huomiota, kun automalli toisensa jälkeen on vedetty markkinoilta korjattavaksi kuntoon. Jarru- ja kaasupoljinviat kuulostavat vaarallisilta. Kun kyseessä on yksi Suomenkin suosituimmista automerkeistä, huomio ja mielenkiinto on taattu.

Vähemmän tunnettua on se, että vakavia uusien autojen laatuongelmia on kymmenillä muillakin merkeillä. Eikä kyse ole merkin tai mallin hinnasta. Uusien autojen takaisinkutsukampanjoita on myös kaikkein hintavimmilla merkeillä.

Lisäksi jotkut autonvalmistajat korjaavat vakaviakin vikoja vaivihkaa määräaikaishuoltojen yhteydessä eivätkä järjestä näyttäviä takaisinkutsukampanjoita.

Ohjelmassamme esiintyvä laukaalaismies osti katumaasturin 70 000 euron hintaan ja pettyi hankintaansa.

“Oikeastaan se pahin vaiva, mikä tässä on ollut, on se äkillinen tehojen katoaminen… joko ennen ohitusta tai ohituksen jälkeen niin autosta häviää tehot ihan yllättäen ja vauhti putoaa kun seinään ajaisi”, mies kertoo keskiviikon 45 minuuttia -ohjelmassa.

Sloveniassa on julkistettu Patrian lahjusskandaaliin liittyvää poliisin tutkinta-aineistoa. Ilmeisesti joku slovenialainen, Patria-tutkinnassa rikoksesta epäilty henkilö, on päättänyt antaa dokumentteja paikallisen päivälehden Delon ja viikkolehti Mladinan käyttöön.

Ylen TV-Uutisten päälähetys uutisoi aiheesta 17. helmikuuta 2010. Lähetykseen sisältyvässä haastattelussa keskusrikospoliisissa tutkintaa johtava rikoskomisario Kaj-Erik Björkqvist vahvisti, että Slovenian entistä pääministeriä Janez Jansaa epäillään rikoksesta.

Uutisen pohjana olevan aineiston arvo on siinä, että se näyttää silloisen pääministeri Jansan roolin Patria-kaupassa. Jansa on johdonmukaisesti pitänyt kiinni siitä, ettei hänellä ole ollut minkäänlaista roolia Patria-kaupassa. Hän on systemaattisesti toistanut, ettei ole koskaan tavannut ketään Patriasta, eikä Patrian käyttämiä agentteja.

Puolitoista vuotta sitten lähetetty ”MOT: Totuus Patriasta” kertoi, että Patria oli lahjonut Jansaa. Minulle, ohjelman tekijälle on ollut ongelmallista, että sitouduin suojelemaan lähteitäni. Päädyin poikkeukselliseen ratkaisuun enkä näyttänyt minkäänlaisia kirjallisia todisteita ohjelmassa, suojellakseni lähteitäni. Osa lähteistäni on nyt tullut julki slovenialaisten vuotajien ansiosta. Minulla ei ole siihen mitään osuutta.

Suomessa kukaan jutun asianosaisista ei ole kiistänyt ohjelmassa esitettyjä tietoja. Sloveniassa YLE ja allekirjoittanut olemme nyt jättäneet vastineen Jansan esittämään vahingonkorvausvaatimukseen. Juttu on meille tuntemattomasta syystä tulossa vireille slovenialaisen pikkukaupungin Novo Meston alioikeudessa. 

Jansa vaatii, että peruisin ohjelmassa esitetyt tiedot hänestä ja vaatii YLEltä, minulta ja kahdelta ohjelmassa haastatellulta Slovenian kansalaiselta yhteensä 1,5 miljoonan euron korvaukset menetetystä maineesta. Kiistämme vastineessamme kanteen perusteiltaan ja määrältään. Kiistämme myös Novo Meston käräjäoikeuden toimivallan tässä asiassa, koska suomalainen toimittaja teki ohjelman suomalaiselle yleisölle ja ohjelma lähetettiin Suomessa.

Jansa väittää edelleen että hänellä ei ollut minkäänlaista roolia Patria-kaupassa. Mistä nyt Sloveniassa julkisuuteen vuodetut dokumentit kertovat? Tässä vähän lukemista:

1. Patrian itävaltalaisen agentin kokousmuistio 20.1.2005
Reijo Niittynen on Patrian Slovenian-projektin johtaja. Wolfgang Riedl on Patrian palkkaama agentti, jonka ympärille lahjusverkosto rakennetaan. Walter Wolf on Slovenialainen liikemies, jonka tehtävä on hoitaa muun muassa pääministeri (PM) Jansaa ja Jansan puolueen SDS:n pääsihteeriä Zagozeniä. Jure Cekuta on MOT:ssakin haastateltu taiteilija, joka ohjelmassa ihmettelee miten joku on voinut yhdistää häntä Patria-kauppaan. Kroatiastakin on puhetta, mutta MOT keskittyi vain Slovenian-kauppaan.

2. Riedlin sähköposti Reijo Niityselle 23.6.2005
SLO: Slovenia: WW, Walter Wolf haluaa esittä jotain Dr. Z:lle (SDS:n pääsihteeri Zagozen). Dr. Z haluaa esittää hyviä uutisia Mr. J:lle (pääministeri, SDS:n puheenjohtaja Jansa)

3. Riedlin sähköposti Niittyselle 28.7.2005
Dr. Z (SDS:n pääsihteeri Zagozen) vakuuttaa että hän seuraa projektia tarkkaan, ja että PM (prime minister, pääministeri) on kontollissa.

4. Niittysen kokousmuistio 1.9.2005
Kokouksen tärkein anti on Dr. Zagozenin ilmoitus siitä, minkä Slovenialaisen yhteistyökumppanin PM Jansa on valinnut Patrialle. Patrian aikaisempi yhteistyökumppani AC-Intercar ei käy. Sillä on kytköksiä oppositiopuolueeseen. Paikalla on Rotiksen johtaja Crnkovic, josta sitten tulee Patrian paikallinen yhteistyökumppani. Tästä koituu jatkossa paljon vaivaa Patrialle, sillä Rotis on pikkupaja, jolla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä rakentaa panssariajoneuvoja.

5. Wolfgang Riedlin sähköposti Reijo Niityselle 16.11.2005
WW, Walter Wolf on soittanut Dr. Z:n (SDS:n Zagozen) tapaamisen jälkeen. Dr Z on soittanut PM:lle (pääministerille), joka on vaatinut että Patria-projekti pidetään tiukasti kannen alla. Z saa hoitaa homman, pääministeri ei saa näkyä. Pääministeri on sanonut että hän ei HALUA TAVATA KETÄÄN tässä projektissa. Se on yksinkertaisesti liian riskialtista hänelle. Wolfgang Riedl haluaa vielä ottaa selvää vaikka Suomen suurlähetystön kautta, että Z:llä on vaikutusvaltaa, että hän todella on PM:n (pääministerin) puhemies.

Yllä olevat dokumentit ovat osa poliisin tutkinta-aineistoa, ja ne valottavat Jansan roolia Patria-kaupoissa. Tämä on vain pieni osa siitä aineistosta, jonka pohjalta Totuus Patriasta tehtiin. Minä itse, MOT:n toimitus ja Yleisradio sitoudumme edelleen suojelemaan jutun lähteitä, vaikka siitä ei meille tässä tilanteessa ole minkäänlaista etua. Lähdesuojan myymisestä ei käydä kauppaa.
 

Lempäälän valtava Ideapark aikoo laajentua. Samaan aikaan liikemies Toivo Sukarin Ideapark-hankkeet muualla Suomessa ovat kohmeessa. Vaalirahakohun valpastuttamat ympäristöviranomaiset valvovat silmä kovana kaava-alueen ulkopuolelle hamuavien kauppahankkeiden laillisuutta.

Nykyisin Ideaparkin kaltaiset liikeideat eivät etene, vaan kaupat halutaan peltojen sijasta ihmisten ja asutuksen keskelle. Eilen ympäristöministeriö teilasi Porvooseen suunnitellut jättimarketit.

Miten ensimmäisen Ideaparkin synty muutama vuosi sitten oli edes mahdollinen? Laki oli silloin pääpiirteiltään sama kuin nykyäänkin.

45 minuuttia päätti tutkia asian. Toimittaja Salla Vuorikoski löysi Ideaparkin syntyhistoriasta mielenkiintoista kaavakeplottelua ja rakennusten pinta-alalla kikkailua. Ei tämä nykyään menisi läpi, myönsi Lempäälän kuntajohtajakin. Tästä aiheesta lisää illan 45 minuuttia -ohjelmassa.

Todennäköisesti juuri menestys Lempäälän Ideaparkin rakentamisessa sai Sukariin lisävauhtia.

Kyösti Kakkosen kanssa kaksikko nousi valtakunnan johtaviksi halpakauppiaiksi, liikepaikkoja alkoi järjestää Nova Groupin Arto Merisalo. Vaalirahoituksella kolmikko tavoitteli vaikutusvaltaa myös lainsäädäntöön ja sitä kautta kauppapaikkojen rakentamisen ohjaukseen.

Hallitus tulee saamaan esityksen uudeksi maankäyttö- ja rakennuslaiksi tänä keväänä. Sen sisältöä kannattaa nyt seurata erityisen tarkasti.

Samaan aikaan poliisi syynää Novan toimia.

Sukarin ja Kakkosen hovihankkijan konkurssissa suurimmat tappiot kärsivät verottaja ja eläkeyhtiöt, joilta jäi saamatta veroja ja maksuja yli kolmen miljoonan euron edestä.

Välillisiä hyötyjiä olivat Sukari ja Kakkonen. He saivat kauppapaikkojen hankintapalvelut Novalta, joka puolestaan pystyi toimimaan halvalla jättämällä verot ja velat maksamatta. Ei ihme, että suurkauppiaat ovat vaalirahakohun aikana ottaneet etäisyyttä Novaan - ja päässeet julkisuudessa huomattavasti Merisaloa vähemmällä.

Novan avulla tehty halpakauppojen Suomen-valtaus kuitenkin osoittaa, että Suomessa voi tehdä merkittävää liiketoimintaa yhteiskunnan säännöistä piittaamatta.

Kun puhutaan lääkeriippuvuuksista, tulee helposti mieleen syrjäytynyt sekakäyttäjä. Tämän illan MOT: Bentsoa suonissa kertoo kuitenkin aivan tavallisista suomalaisista sekä heidän lisääntyneestä ja hallitsemattomasta lääkkeiden kulutuksestaan.

Lääkeriippuvuus ei välttämättä tarkoita päihdekäyttöä. Lääkeriippuvaisen ihmisen on vain pakko saada jatkuvasti lisää lääkettä, joka ei kuitenkaan välttämättä tuo hänen elämäänsä iloa tai edes apua. Lääkkeiden käytöstä ei voi luopua, ja annoksilla on taipumus nousta.

Joukko ei ole vielä kovin suuri, mutta se on yhä näkyvämpi. Hätkähdyttävältä kuulostaa terveydenhuollon ammattilaisten huoli nuorista: Pilleripurkista etsitään ratkaisua jopa kaveriongelmien tai mielipahan hoitoon. Kaveri lainaa omia lääkkeitään, tai nuori löytää helpotuksen kodin lääkekaapista. Jostain on opittu, että otettu lääke auttaa.

"Paljonko laitetaan?", "Laitetaanko sama satsi?" Tällaisia kysymyksiä kuuli lääkäriltä kolmekymppinen Harri, josta oli tullut unilääkkeiden ongelmakäyttäjä.

"Mitä sä tarvit?", lääkäri kysyi migreenistä kärsivältä Elinalta.

Potilas on asiakas, joka kertoo haluistaan ja tapeistaan ja lääkäri kirjoittaa reseptin, koska se on nopein ja tehokkain tapa päästä eroon potilaasta. Yleensä tämä on vieläpä potilasta tyydyttävin ratkaisu. Kyynistä ajatteluako? Ehkä, mutta ohjelman esimerkkien perusteella se on myös arkea ja todellisuutta.

Esimerkkihenkilömme Elinan reseptipino on paksu. Ja hänellä on tallessa vain osa resepteistä lähes kymmenen lääkeriippuvuusvuoden ajalta. Kokosimme Elinan resepteistä oheisen taulukon, josta voi seurata hänen lääkeriippuvuutensa etenemistä. Valtaosan resepteistä kirjoitti kuuden vuoden aikana yksi ja sama terveyskeskuslääkäri, jonka olisi kai pitänyt ymmärtää, että Elina oli pahasti koukussa.

Miten on mahdollista, että lääkäri on määrännyt juuri 18 vuotta täyttäneelle nuorelle 20-25 pillerin päiväannoksia Panacodia, voimakasta kipulääkettä, jonka maksimiannostus on kahdeksan tablettia? Kuka on vastuussa, jos lääkäri määrää potilaan pyynnöstä liikaa lääkkeitä, potilas syö ne, ja jää koukkuun?

Elina sanoo, että terveydenhuollon rekisterissä hänellä on narkkarin leima. Hän ei ole aina saanut tarvitsemaansa hoitoa, sillä hänet on lääkeriippuvaisena käännytetty pois päivystyksestä. Kun lääkäri on vastuussa potilaansa lääkemääräyksistä, miksi Elinan terveyskeskuslääkäri ei ole joutunut vastuuseen määräämistään lääkkeistä?

Lääkkeiden käyttö on arkipäiväistä, mutta samalla siihen liittyy paljon häpeää.

Kumpikaan tarinamme haastateltavista ei halunnut esiintyä ohjelmassa omilla kasvoillaan. Myös toinen päähenkilömme Harri pelkäsi leimautuvansa narkomaaniksi tai väärinkäyttäjäksi. Erityisesti hän oli huolissaan siitä, mitä tapahtuisi, jos hänen nykyisellä työpaikallaan kuultaisiin hänen unilääkeriippuvuudestaan. Asiaa ei tee helpommaksi se, että Harri on akateemisesti koulutettu ja tekee asiakaspalvelutyötä - ja hänen huumeenaan oli vain unilääkkeitä. "Se on vaan semmoinen asia, mistä ei puhuta."

Unilääkkeistä kertoi työprosessini aikana tuttavakin. Hänen työpaikallaan on muutettu työvuoroja, ja se aiheutti osalle työntekijöistä unihäiriöitä. Päällikkö kehotti unihäiriöistä kärsiviä ottamaan yhteyttä työterveyteen, siellä kun ollaan uniongelmien ratkaisun ammattilaisia.

"Kaikki tietävät, miten siellä asiaa hoidetaan – unilääkkeillä tietenkin", tuttava kertoi.
 

Uutislähetyksissä, päivälehdissä ja talousmediassa on raportoitu viime aikoina siihen tyyliin, että “julkisen talouden kestävyysvaje on yli viisi prosenttia bruttokansantulosta”. Samaan hengenvetoon puhutaan vyönkiristyksen tarpeellisuudesta ja työurien pidentämisestä.

Tuosta ei suoraan sanottuna kukaan ymmärrä yhtään mitään.

Suomi on matkalla kohti kovia aikoja. Olennaista nyt olisi hahmottaa, mitä tämä kaikki mahdollisesti vaikuttaa kunkin omaan elämään.

Toimittaja Tommi Manninen keksi juttuidean, jolla meneillään olevan talouskriisin jälkipyykki voidaan muotoilla tavallisen tv-katsojan tajuttavaksi palaseksi.

45 minuuttia selvitti kymmeneltä eri asiantuntijaorganisaatiolta arviot erilaisten kuluerien kuten asumisen ja autoilun hinnannousupaineista vuodesta 2010 vuoteen 2015.

Kysyimme myös arviot siitä, kuinka paljon julkisen talouden vaje pakottaa nostamaan mattimeikäläisen palkasta perittäviä veroja ja veroluonteisia maksuja. Samaan pakettiin saimme myös arvion keskimääräisestä palkankorotuksesta.

Asia tuodaan esille yhden ihmisen kautta. Mitä työntekijä tienaa nyt, mikä on hänen veroprosenttinsa ja mitkä kuukausittaiset elinkustannuksensa? Paljonko hieman kohonneesta palkasta jää käteen vuonna 2015? Tuohon mennessä veroprosenttia on hilattu ylöspäin ja elämisen pakolliset kulut ovat yhä kalliimpia.

Asiantuntija-arviot oli kohtuullisen helppo saada, sillä ajatusleikkiä pidettiin niin tärkeänä kuin mielenkiintoisenakin.

Tarvitsimme vertailua varten ihmisen tai perheen, joka suostuisi kertomaan palkkansa ja kuukausittaiset menonsa. Etsimme esimerkkihenkilöä sekä itse että eri järjestöjen kautta viikon ajan. Oman talouden avaaminen osoittautui yhä sellaiseksi tabuksi, että juttuun suostuvaa ihmistä ei meinannut löytyä mistään. Jos vaimo jo suostuikin, niin mies kieltäytyi muutaman tunnin mietittyään.

Lopulta helsinkiläinen kaupungin palveluksessa teknisenä konsulttina työskentelevä Kari Kälviä suostui. Jokainen voi Kälviän lukuja omiinsa vertaamalla pohtia, mitä taloudessa kenties pian on tapahtumassa.

Helsingin kaupungin johto puhuu innostuneesti maahanmuutosta pääkaupunkiin. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen näkee maahanmuuton keskeiseksi keinoksi taata kaupungin kasvu ja elinvoima. Maahanmuuttajien osuuden Helsingissä ennustetaan nousevan nykyisestä noin 10 prosentista 25 prosenttiin vuoteen 2025 mennessä.

Se merkitsisi 120 000 uutta maahanmuuttajaa Helsinkiin 15 vuodessa. Ja heille kymmeniä tuhansia uusia asuntoja.

Miten ne rahoitettaisiin? Miten ulkomaalaiset saataisiin töihin suurtyöttömyyden oloissa? Mistä rahat heidän elättämiseensä? Ymmärtävätkö päättäjät edessä olevien ongelmien valtavuutta?

Geneven pakolaissopimus solmittiin 1951 toisen maailmansodan jälkitunnelmissa, jolloin mielessä olivat kuvat natsien vainoa Saksasta paenneista juutalaisista ja eri maiden käytännöt heidän vastaanottamisessaan tai torjumisessaan.

Alun perin pakolaissopimuksen piti taata turvapaikka vain rodun, uskonnon, kansalaisuuden, yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen sekä poliittisen mielipiteen vuoksi tapahtuvalta vainolta. Sota ja luonnonmullistukset eivät antaneet oikeutta pakolaisasemaan.

Ajan kuluessa pakolaisuuden perusteet ovat laajentuneet ja nykyisin vaaditaan yleisesti turvapaikan myöntämistä jo köyhyyden tai huonojen ympäristöolojen perusteella.

Kaikki tietävät, että huomattava osa vainon perusteella turvapaikkaa hakevista ihmisistä on todellisuudessa ns. talouspakolaisia. He hakevat parempaa elämää. Turvatun elämän ja onnen etsiminen on tietysti täysin oikeutettua. Ennen sellaisia ihmisiä kutsuttiin siirtolaisiksi, nykyisin humanitaarisiksi maahanmuuttajiksi.

Siirtolaisuudella on ollut sekä maahanmuuttajille että heitä vastaan ottaville maille siunauksellisia vaikutuksia. Yhdysvaltain menestys ja elinvoima perustuu ratkaisevasti yhä uusien siirtolaispolvien elämännälkäiseen ponnisteluun kohti amerikkalaista unelmaa.

Yhdysvalloissa, Australiassa ja Kanadassa siirtolaisten suhteellisen vaivaton kotoutuminen yhteiskuntaan on perustunut kahteen tekijään: avoimiin työmarkkinoihin ja niukkaan sosiaaliturvaan. Siirtolaiseksi hyväksytylle annetaan työlupa ja onnen toivotus.

Pohjois-Euroopan malli on toinen. Täällä maahanmuuttajia syleillään sosiaaliturvalla passiivisiksi. Jäykät työmarkkinat ja krooninen työttömyys jättävät nykyisellään yli puolet maahanmuuttajista työelämän ulkopuolelle.

Hyvinvointivaltio on kaivanut itselleen ansan. Olemme luoneet pelisäännöt, jotka kääntävät energiaruiskeeksi tarkoitetun siirtolaisuuden vastavoimakseen, joka syö hyvinvointiyhteiskunnan perusteita.

Pääsääntö on, että jokainen maassamme laillisesti asuva ihminen on oikeutettu Suomen lakien tarjoamaan sosiaaliturvaan täysmääräisesti.

Jollekin voisi tulla mieleen, ettei varakkaan Suomi-klubin kaikkia jäsenetuja ole tarkoitettu ihan kaikille uusille tulokkaille - eiväthän he ole maksaneet klubin "jäsenmaksujakaan". Tällaisten ajatusten torjumiseksi on säädetty syrjintäkielto: perustuslain ja ihmisoikeussopimusten mukaan kaikkia maassa asuvia on kohdeltava samalla tavalla.

Ansa sulkeutuu. Meidän on vain maksettava, vaikka tulokkaat eivät koskaan tekisi tuottavaa työtä ja kartuttaisi yhteistä kassaa. Ensin kaikki etuudet ja palvelut työiän ajalta ja sitten vanhuuseläkkeet. Kuinka kauan rahkeemme riittävät siihen maahanmuuton vain kiihtyessä?

Tästä kansa on huolestunut, eikä sillä ei ole mitään tekemistä rasismin kanssa.

Poliitikot ovat laiminlyöneet velvollisuutensa tehdä selkoa Suomen maahanmuuttopolitiikasta, sen perusteista ja tavoitteista. Todellisuudessa Suomella ei ole maahanmuuttopolitiikkaa. Maa ajelehtii kohti kasautuvia vaikeuksia ja päättäjät pitävät käsiä silmillään, korvillaan ja suullaan. Tärkeintä näyttää olevan, ettei meitä vaan nimitettäisi rasistiksi.

Melkein kaikki läntisen Euroopan maat ovat törmänneet maahanmuuttokriisiin. Suomea ovat pitkään suojanneet ankara ilmasto ja ikävät ihmiset. Nyt muun Euroopan tiukentaessa politiikkaansa paine kohdistuu entistä enemmän Suomeen.

Suomen maahanmuuttokriisin kärjistymistä ei ole vielä kirkossa kuulutettu. Suomella olisi vieläkin aikaa ottaa maahanmuutto hallitusti ohjaksiin. Voimavarat pitäisi suunnata jo olemassa olevan maahanmuuttajaväestön kotouttamiseen. Koulutus ja työ on siinä tärkeintä.

MOT avaa tällä kertaa yhden esimerkin, joka on kuohuttanut kansaa viimevuotisen korkeimman oikeuden tuomion vuoksi: vääriä tietoja viranomaisille antanut somaliäiti vapautettiin petossyytteistä.

Tällä tarinalla on onnellinen loppu: somaliäiti on päässyt töihin ja lapset käyvät koulua. Väärin perustein sosiaalitukea myöntäneet viranomaisetkaan eivät joutuneet vastuuseen.
 

Kansanedustaja Tony Halme kuoli äskettäin oman käden kautta. SIG-muusikko Matti Inkisen ruumis löytyi viime vuonna pitkien etsintöjen jälkeen merestä.

Kahta erilaista julkisuudessa kuohuttanutta tragediaa yhdistää yksi vähemmälle huomiolle jäänyt asia. Halmeella oli aivovamma. Myös Inkisellä oli takanaan aivokasvainleikkaus.

Aivovaurion jälkeen potilaan käytös muuttuu usein rajusti. Aivovauriopotilaan lisäksi sairastuu tavallaan myös perhe.

“Täähän on vamma, joka vammauttaa koko perheen. Kun perheessä on yksi vajaakuntoinen, jonka käytös vielä muuttuu oleellisesti ja joka on täysin pois kuvioista, nukkuu, ei osallistu mihinkään, ei kommunikoi, ei ota kantaa. Tai jos ottaa kantaa, niin ne kannat voivat olla hyvin radikaaleja ja äärimmäisiä”, kertoo aivovamman saanut entinen huumepoliisi Jari Jokinen.

Yli 150 000:lla suomalaisella on aivovaurio kuten aivovamma tai aivoverenkiertohäiriö.

Tuhannet ovat jääneet ilman tarvitsemaansa kuntoutusta, kertoo toimittaja Elisa Tikkasen juttu illan 45 minuuttia -ohjelmassa.

Millä tavalla vaikeasti vammainen, puhekyvytön ihminen määrittelee tahtonsa? Miten voidaan tietää, mikä on vaikeasti vammaiselle parasta hoitoa tai mikä on hänen mielestään paras paikka asua? Pohdin näitä kysymyksiä, kun tein tämän viikon MOT-ohjelmaa.

Ne ovat pirun vaikeita kysymyksiä. Miten tulkita sellaisen ihmisen tahtoa, joka ei pysty sanallisesti eikä edes viittomalla ilmaisemaan mielenliikkeitään? Mitä voi tulkita tällaisen ihmisen silmistä? Entä miten pitäisi tulkita huulilla karehtiva hymy? Onko se aito mielenilmaus vai pakkoliike?

Tällaisessa tapauksessa paras tulkki on yleensä lähiomainen. Hän on asunut vuosia, jopa vuosikymmeniä vaikeasti vammaisen kanssa. Hän, jos kuka, pystyy lukemaan pienistä eleistä, ilmeistä tai äännähdyksistä paljon.

Mutta pystyykö edes omainen tai muu läheinen, vaikkapa henkilökohtainen avustaja, tulkitsemaan vaikeasti vammaisen tahtoa? Eihän hän pysty asettumaan toisen pään sisään.

Tämänviikkoisessa MOT-ohjelmassa esiintyvät isä ja poika, Sauli ja Jarkko Moisio. Jarkko on aikuinen nuori mies, jolla on selvästi oma tahto. Luulen, että opin edes hieman ymmärtämään Jarkkoa niiden päivien aikana, jotka saimme viettää hänen ja Sauli-isän luona.

Mutta halusiko Jarkko todella, että me kuvaamme häntä? Halusiko hän, että kamera seuraa hänen saunomistaan? Tai sitä, että hoitaja puhdistaa hänen selässään olevaa avohaavaa?

En minä tiedä. Jouduinko siis luottamaan siihen, että Sauli Moisio pystyy puhumaan poikansa puolesta? Että hän voi sanoa, kun Jarkko ei halua tai kun Jarkkoa ei huvita?

En onneksi aivan täysin. Opin Jarkon mielenliikkeistä jotakin, jota on vaikea selittää näin kirjoittamalla. Se pitää nähdä.

Opin, että Jarkko esimerkiksi ilmaisee tahtoaan panemalla silmänsä kiinni tai pitämällä ne auki. Jos jokin asia ei huvita, Jarkko sulkee silmänsä. Jos taas asiat sujuvat, kuten Jarkon mielestä niiden pitäisi sujua, hän pitää silmänsä auki.

Joskus tahdon ilmaiseminen on pienistä asioista kiinni. Joskus silmänräpäyskin voi riittää.
 

Valmistaloja myyvä Älvsbytalo tahkosi Suomessa voittoa viime vuonna yli kuusi miljoonaa euroa.

Sama yhtiö on kuluttajariitalautakunnalle tuttuakin tutumpi. Lautakuntaan on tulvinut tämän talotoimittajan puuhista riita-asioita enemmän kuin muista alan yhtiöistä.

Yhdessä asiassa Älvsbytalo poikkeaa alan muista toimijoista kaikkein räikeimmin. Se on viime vuosina jättänyt peräti 13 kertaa lautakunnan suositukset noudattamatta.

Esimerkiksi Finndomon taloista tulee lautakuntaan riitatapauksia lähes yhtä paljon kuin Älvsbytaloista, mutta Finndomo uskoo lautakuntaa ja tottelee sen suosituksia. Samoin tekevät muutkin merkittävät kotimaiset talotoimittajat.

Ruotsissa TV4:n Kalla fakta -ohjelma on tutkinut emoyhtiö Älvsbyhusin toimia. Siellä firma on joutunut paikallisen kuluttajariitalautakunnan mustalle listalle.

45 minuuttia -ohjelman toimittaja Salla Vuorikoski selvitti tapauksia Suomessa. Hän löysi käräjäoikeuksista ison pinon Älvsbytaloja koskevia juttuja. Äitinsä taloriitaa pitkään hoitanut Esa Näppä kertoo illan lähetyksessä näkemyksensä talotoimittajan asenteesta.

“Niin pitkälle viedään, että asiakas väsyisi siihen ja lopettaisi tappelun”, Näppä sanoo. Älvsbytalon edustaja puolustautuu väittämällä, että tällaiset tapaukset ovat harvassa.

Elämänsä suurimman sijoituksen tehneet talonostajat ovat usein kovin yksin, kun vastassa on iso talofirma.

- - -

Kehumista ei ole kivitalopuolellakaan, jos tänään julkaistua Jämerä-kivitalojen sanomaa on uskominen.

Viime syksynä astuivat voimaan Pientaloteollisuuden ja kuluttajaviranomaisen ohjeet siitä, miten talopakettien hinnat ja toimitussisällöt materiaaleineen ja työkuluineen tulee kuluttajille kertoa. Näin hintavertailusta oli määrä tehdä vaivattomampaa.

Käytäntö on kuitenkin yhä epäselvä. Alakanttiin arvioidut rakennuskustannukset ovat tavallisia. Ero hinta-arvion ja muuttovalmiin talon todellisista työ- ja materiaalikuluista saattaa olla jopa 60 prosenttia, varoittaa kivitalofirma tiedotteessaan.

Kuluttajaviranomaisilla riittää työmaata.

Tuntuu ristiriitaiselta lukea aamun lehdestä, että työurien pidentämistä pohtivan Rantalan eläkeneuvotteluryhmän määräaika päättyy sunnuntaina 31.1.2010. Samalla umpeutuu myös työmarkkinajärjestöjen työelämäryhmän määräaika. Tavoitteena on saada suomalaiset pysymään pitempään töissä. Eläkkeelle siirtymisen pitäisi lyykkäntyä kolmella vuodella nykyisestä vuoteen 2025 mennessä.

Työnantajat ja työntekijät ovat harvinaisen erimielisiä kaikesta. Viimeiset kokoukset pidetään tällä viikolla. Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen mukaan epäonnistuminen olisi työmarkkinajärjestöille katastrofaalinen tapahtuma.

Tämä taistelu käydään juuri nyt, koska eläkejärjestelmä natisee liitoksissaan. Eläkemaksut nousevat tulevien vuosien aikana järjestelmän ylläpitämiseksi.

Samalla työmarkkinajärjestöjen eläkeammattilaiset ovat pumpputermosten äärellä päätyneet siihen, että eläkesäätiöjärjestelmä voidaan purkaa. Säätiöiden varat ja vastuut siirretään työeläkeyhtiöille, ja samalla säätiöitä ylläpitäneet yritykset saavat pitää osan säätiöihin kertyneistä toimintapääomista. Toimintapäoma on se osa eläkevaroista, joka ylittää eläkevastuut. Se on rahaa, jolla eläkesäätiö tai -yhtiö voi saada hyvinä aikoina ylimääräistä tuottoa, jonka ansiosta eläkemaksut pysyvät tietyllä tasolla – tai jopa laskevat.

Eläkesäätiöt ovatkin viime vuosikymmenellä pärjänneet sijoitusmarkkinoilla keskimäärin selvästi paremmin kuin suuret työeläkeyhtiöt.

Jostakin syystä työmarkkinaosapuolet eivät ole sallineet sitä, että maan hallitus olisi sääntöjä muuttamalla estänyt kokonaisen miljardin valumisen ulos eläkejärjestelmästä tämän kuvion ansiosta. Säätiöistään luopuville yrityksille siirtyvä miljardi jää lopulta kaikkien töissä käyvien suomalaisten maksettavaksi.

Keksikää järkeviä syitä tähän, samalla kun mietitte miten jaksatte olla pitempään töissä, ja työnantajanne miettii kuka maksaa nousevat eläkemaksut. MOT ei löytänyt muita voittajia kuin suurimmat työeläkeyhtiöt, Varman ja Ilmarisen.

Suomessa riittää tarkastajia ja ylitarkastajia, tittelirunsauden perusteella elämme tarkastajien luvatussa maassa.

Tarkastukset vain tapaavat vesittyä, kun tarkastettavaa kohdetta kohdellaan asiakkaana. Käynnistä ilmoitetaan etukäteen. Näin on niin työsuojelutarkastuksissa, ravintoloiden pimeän työn tarkastuksissa kuin usein eläinlääkärienkin tekemissä tarkastuksissa.

Aina tarkastus ei tehoa. Kymenlaaksolaiselle hevostallille annettiin jo viime toukokuussa määräys tehostaa hevosten ruokintaa ja juottamista.

Silti tarvittiin tunnontarkka työntekijä, ennen kuin alkoi toden teolla tapahtua. Talliharjoittelija Suvi Ojanperä järkyttyi työskenneltyään suuressa tallissa parisen kuukautta.

“Hevosilla on koko ajan todella kova jano ja avannosta kaivettu jäinen vesi höystettynä hiekanmuruilla ei ole paras tätä janoa sammuttamaan, varsinkaan kun sitä ei ole tarpeeksi”, Ojanperä kirjoitti muistioonsa.

“On vain ajan kysymys, milloin nämä hevoset eivät jaksa enää taistella veden ja ravinnon puutetta, kipujaan ja omistajansa välinpitämättömyyttä vastaan”, Ojanperä kirjoitti.

Kun Ojanperä huomasi, että asiat eivät parane, hän otti yhteyttä sekä kunnaneläinlääkäriin että hevosalaa tunteviin tuttaviinsa. Netissä levisi kuvia lähes luurangoiksi kuihtuneista eläimistä. Hevosalalla alkoi valtava kuohunta, johon myös 45 minuuttia tarttui. Toimittaja Helena Laatio lähti etsimään tallissa pidettyjä hevosia.

45 minuuttia ei tavoittanut tallin omistajia tekstiviesteillä ja soitoilla, mutta omistajien lähipiiristä tuli yhteydenotto.

“Hevosten laihuudessa voi olla kyse siitä, että hevosia ei ole treenattu. Lihakset eivät ole kasvaneet”, lähipiiriläinen väitti.

Hänen mukaansa tallissa on nyt rehua ja heinää. 

Kymenlaaksossa eläinsuojelurikosepäilyä tutkii nyt poliisi. Facebookissa yli 50000 ihmistä vaatii eläinrääkkäyksestä kovempia rangaistuksia.

Kaksi vuotta sitten 45 minuuttia -ohjelman nähneet nuoret käynnistivät Hevosten puolesta -nimisen kansanliikkeen eurooppalaisten teurashevosten kuljetusten kohentamiseksi. Viranomaiset joutuivat pureutumaan asiaan EU-komissiota myöten. Tuolloin italialaisten, puolalaisten ja espanjalaisten toiminta oli törkeää.

Kymenlaaksolaistalli todistaa, että omakin pilttuumme on likainen.

Voisiko sikojen tehotuotanto ruokkia vaarallisia viruksia, kuten pandeemista sikainfluenssaa? Tätä kysyy ohjelmani MOT: Possun kosto (TV1 18.1. klo 20).

Väite saattaa kuulostaa hurjalta, mutta hurjempiakin teorioita sikainfluenssan synnystä ja leviämisestä on nähty. Median luoma kohu ja ihmisten keskuudessa leviävä hysteria tarjoavat hedelmällisen maaperän salaliittoteorioille.

Pian pandemian leviämisen jälkeen internetissä alkoi pyöriä villejä huhuja siitä, kuinka influenssan aiheuttaja on ”geenimuunneltu peruna” tai että influenssavirus on ”joukkomurhaa varten tehty bioase”. Sikainfluenssarokotteen turvallisuutta epäillään yhä. Rokotteita vastustamaan on syntynyt suoranainen kansanliike.

Internetissä jylläävät myös sitkeät salaliittoteoriat siitä, että influenssavirus olisi karannut laboratoriosta. Tällä teorialla spekuloivat jopa vakavasti otettavat tutkijat Virology Journalin artikkelissa. Toinen suosittu teoria on, että sikainfluenssavirus olisi synnytetty tahallaan, jotta lääketeollisuus saisi kaupaksi rokotteita ja lääkkeitä. Tästä hieman uskottavampi versio on se, että viranomaiset ovat liioitelleet viruksen vaarallisuutta ja suositelleet rokotuksia saadakseen tutkimusrahaa lääkeyhtiöiltä. Tästä löytyy jopa näyttöä tanskalaisen Politik & International -lehden selvityksessä.

Ainakin viranomaiset ovat pyrkineet hämärtämään sikainfluenssan alkuperää. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO ja Maailman eläintautijärjestö OIE julistivat viime huhtikuussa, että ne ”perustavat asiantuntijatiimin tukemaan hallinnon pyrkimyksiä suojella sikataloutta uudelta H1N1-virukselta varmistamalla, että viruksella ei ole suoraa yhteyttä sikoihin.” Siis kansainväliset järjestöt päättivät jo etukäteen, että sikainfluenssalla ei ole yhteyttä sikoihin?

Sekä Maailman terveysjärjestö WHO että yhdysvaltalaiset sianlihantuottajat ovat yrittäneet kitkeä pois nimityksen ”sikainfluenssa”, koska nimen käyttö vähentää sianlihan kulutusta ja aiheuttaa tappioita teollisuudelle. Sopivampia nimiä olisivat kuulemma ”A-influenssa (H1N1)” tai ”meksikolainen”. Tätä mieltä on myös haastattelemani Eläintautien torjuntayhdistyksen toiminnanjohtaja Pirjo Kortesniemi.

Suomesta oli vaikea löytää asiantuntijaa, joka uskaltaisi spekuloida sillä, mikä on sianlihan tehotuotannon rooli uusien virusten synnyssä ja leviämisessä. Suomalaiset tutkijat ovat arkoja ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. He pelkäävät paitsi tutkijayhteisön tuomiota (”tutkija pysyköön lestissään ja kommentoikoon vain kapeaa aihealuetta, jota on itse tutkinut”), myös tutkimusrahoituksen tyrehtymistä.

Esimerkiksi Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen tutkimusrahoituksesta osa tulee sikatiloilta ja lihanjalostusteollisuudelta. Puhumattakaan Lihateollisuuden tutkimuskeskuksesta. Kunnaneläinlääkärit saavat tulonsa tuotantoeläintiloilta, ja Evirankin tarkastuseläinlääkärit työskentelevät läheisessä suhteessa teurastamoihin. Jopa Helsingin yliopiston tuotantoeläinlääketieteen yksikön tutkimusrahoitus tulee osin sianlihan tuottajilta ja teollisuudelta.

Sikainfluenssakohu muistuttaa monella tapaa parin vuoden takaista lintuinfluenssakohtua. Tuolloin saksalainen kansalaisjärjestö The League for Pastoral Peoples väitti, että lintuinfluenssan varjolla suljettiin iso osa kehitysmaiden takapihakanaloista. Näin saatiin kätevästi siivottua pienyrittäjät pois, ja siipikarjamarkkinat länsimaisten suuryhtiöiden haltuun. Näin siitä huolimatta, että influenssavirukset leviävät ja muuntuvat helpommin juuri suurissa yksiköissä. Mutta ehkä tämäkin on vain salaliittoteoria?

Riikka Kaihovaara
toimittaja / MOT
 

MOT:n Kiinalaisesta sopasta piti tulla alun perin nepalilainen keitto.

Helsinkiin on viime vuosina syntynyt parikymmentä nepalilaisravintolaa. Luku on hämmentävän suuri siihen nähden, ettei maailmalla nepalilaisravintoloita ole mitenkään joka korttelissa, eikä Suomella ja Nepalilla ole historiallisesti läheisiä suhteita.

Viime kesänä kuulin huhuja Helsingin nepalilaisravintoloissa vallitsevasta käytännöstä. Huhujen mukaan suuri osa nepalilaisista ravintoloitsijoista ja keittiötyöntekijöistä tulee samalta seudulta, Gulmin piirikunnasta.

Ravintoloitsijat hakevat työntekijöitä suoraan kotiseudultaan: sukulaisia tai muiden työntekijöiden sukulaisia. Tulijat ovat usein huonosti koulutettuja, kielitaidottomia maalaispoikia, joilla ei ole tietoa Suomen oloista tai lainsäädännöstä. Heille on helppo maksaa alle alan työehtosopimuksen.

Ryhdyin selvittämään asiaa, mutta nepalilaisyhteisö sulkeutui kuin simpukka. Kukaan ei halunnut puhua toimittajalle – puhumattakaan että antaisi edes anonyymia haastattelua televisioon.

Samaan aikaan alkoi sitten paljastua, että ongelmia on myös monissa muissa etnisissä ravintoloissa: kiinalaisissa, suomalais-pakistanilaisissa – ja suomalaisissakin, kuten Cafe Mandarinin esimerkki kertoo. Ongelman laajuus yllätti, ja valvovien virkamiesten turhautuneisuus häkellytti.

Kun ohjelma oli melkein valmis, kolme nepalilaista ravintolatyöntekijää lähestyi minua lopulta kirjeitse. Tässä otteita:

”Kaikissa nepalilaisravintoloissa on tapana, että julkaistaan työpaikkailmoitus työvoimatoimiston (mol.fi) sivulla, mutta torjutaan kaikki työnhakijat sanomalla että he eivät osaa tehdä nepalilaista ruokaa, ja sitten tuodaan ihmisiä suoraan Nepalista. He jopa ottavat tuhansia euroja tulijoilta, mutta uhrit eivät halua sanoa asiasta mitään.”

”Olen ollut tässä maassa yli seitsemän vuotta. Aloitin työt heti seuraavana päivänä saapumiseni jälkeen. Tein töitä 9:stä keskiyöhön seitsemänä päivänä viikossa kolmen vuoden ajan, koska minun oli pakko. - - Keskimäärin työskentelin melkein 430/440 tuntia kuukaudessa, mutta sain palkkaa alle sadasta tunnista kuukaudessa. En koskaan saanut mitään lisiä kuten viikonloppulisiä, lomarahaa, iltalisää, en mitään. - - Omistajat tuovat uusia työntekijöitä Nepalista eivätkä anna töitä vanhoille työntekijöille. Nyt en saa työtä enkä rahaa työstä jonka jo tein. En voi puhua tästä avoimesti, koska minua pelottaa.”

”Tulin tänne 5 vuotta sitten työviisumilla. Tulin sukulaiseni kautta. Olen työskennellyt viisi vuotta nepalilaisessa ravintolassa, mutta en ole saanut sitä mitä lain mukaan pitäisi saada. Olen työsyrjinnän uhri. Nepalilaisia työntekijöitä hyväksikäytetään nepalilaisissa, intialaisissa ja bengalilaisissa ravintoloissa. - - Jos Suomen hallitus kiinnittäisi enemmän ja paremmin huomiota, tämä asia olisi jo ratkaistu. Kun hallituksen virkamiehet tulevat käymään, he vain kurkistavat keittiöön, jääkaappiin ja uuniin, mutta eivät ole kiinnostuneita työntekijöiden oloista. Joten jos Suomen hallitus tekisi jotain, se helpottaisi myös nepalilaisten työntekijöiden asemaa.”

Sain kirjeet nepalilaisen välikäden kautta – en siis ole tavannut niiden kirjoittajia. En ole voinut varmistaa niiden aitoutta. Niistä saa kuitenkin käsityksen, että nepalilaisissa ravintoloissa on ongelmia siinä missä kiinalaisissakin.

Mitä tehdä kuluttajana, jos rakastaa etnistä ruokaa, muttei haluaisi riistää työntekijöitä?

Jos valvovat virkamiehet eivät osaa päätellä, missä ravintoloissa asiat ovat kunnossa ja missä eivät, ei sitä kyllä varmuudella päättele kuluttajakaan. Melko hyvä keino silti on. Jos ravintola myy ruokaa selvästi halvemmalla kuin kaikki muut, voi alkaa epäillä jotakin.

”Jos se pizza maksaa jatkuvasti vitosen, niin asiat ei ole kunnossa”, sanoi eräs hotelli- ja ravintola-alan vaikuttaja nyrkkisääntönä.

Uuden vuoden uutiset tuovat mieleen takaumia menneestä.

Päivän lehtien mukaan poliisi on iskenyt thaihierontapaikkoihin Helsingissä. Omistajia epäillään törkeästä parituksesta ja laittoman maahantulon järjestämisestä. Joulun alla toteutettu isku sulki kymmenen hierontapaikkaa, omistajat passitettiin poliisin selleihin.

Kaksi ja puoli vuotta sitten 45 minuuttia -ohjelman toimittajat ja Helsingin poliisit selvittivät kilvan thaihieromotilojen omistajia. Molemmat olivat samoilla apajilla. “Poliisi kävi äsken kysymässä samoja papereita”, saattoi isännöitsijä todeta.

Teimme ohjelman, joka osoitti muun muassa Helsingin kaupungin omistaman yhtiön ja yleishyödyllisen rakennuskonsernin nauttineen vuokratuloja thaihieronnasta. Todellisuudessa kyse oli ollut seksin myymisestä. Löysimme lisäksi merkkejä siitä, että samoilla thaimaalaisilla oli hallussaan useita hieromoja eri puolilla Suomea.

Poliisit sen sijaan olivat olleet liikkeellä saadakseen tietoja sisäministeriön vaatimaa thaihierontaselvitystä varten. Kun raportti lopulta julkaistiin, menin sisäministeriön infoon kysymään lisätietoja. Muistan hyvin, miten Helsingin poliisikomentaja Jukka Riikonen vaikutti silminnähden kyllästyneeltä koko aiheeseen eli thaihieromoihin paritusrikollisuuden pesäkkeinä.

“Helsingissä ei ole käynnissä rikostutkintaa”, oli hänen pääviestinsä. Vaikutti siltä, ettei toisaalta ollut suurempia halujakaan selvittää asiaa.

Vuosi sitten Turun poliisi teki työtä tosissaan ja löysi thaipaikoista paritusta. Helsingin poliisista todettiin yhä, että täältä rikollista paritusbisnestä ei ole löytynyt. Tutkijavoimia oli kuulemma keskitetty tärkeämpiin hankkeisiin.

45 minuuttia -ohjelman uudessa jutussa syksyllä 2008 poliisiylijohtaja Mikko Paatero ihmetteli poliisin asenneongelmaa.

“Tähän tämä asia ei varmasti jää”, Paatero sanoi 45 minuuttia -ohjelmassa.

Eikä jäänyt. Joulunajan iskut ovat todiste Helsingin poliisin heräämisestä.

Korkein oikeus hylkäsi joulukuun puolivälissä toimittaja Mikko Niskasaaren ja Yhtyneiden Kuvalehtien muutoksenhakuanomuksen MOT:n toimittajan Martti Backmanin kunnian loukkaamista koskeneessa jutussa. Näin Niskasaaren sakkotuomio Backmanin kunnian loukkaamisesta tuli lainvoimaiseksi.

Helsingin hovioikeus ratkaisi tammikuussa 2009, että vastoin Niskasaaren väitteitä Backman ei ole antanut ohjelmissaan valheellista tietoa, esittänyt perättömiä väitteitä eikä tekaissut lukuja. Tässä blogissa julkaistuun aiempaan selostukseen ei siten ole mitään lisättävää.

Yli seitsemän vuotta kestäneessä jutussa käsiteltiin kahta Backmanin toimittamaa MOT-ohjelmaa ja niiden sisältöön kohdistuneita Niskasaaren syytöksiä Seura-lehdessä sekä internetissä. Hometalotutkimuksia koskeva ohjelma esitettiin 1998 ja metsiensuojeluun paneutunut ohjelma 2001.

Myös käräjäoikeus totesi, ettei Backman valehdellut eikä vääristellyt, mutta se ei kuitenkaan tuominnut Niskasaarta rangaistukseen, koska toimittajan pitää muka sietää häneen kohdistuvia loukkauksia.

Hovioikeus oli tästä eri mieltä, koska Niskasaaren Backmaniin kohdistamat syytökset olivat vakavia, eikä hänellä ollut vahvoja perusteita tai todennäköisiä syitä pitää niitä totena. Niskasaaren menettelyä pidettiin tahallisena, ja hänet tuomittiin Backmanin kunnian loukkaamisesta 40 päiväsakkoon. Lisäksi hänet ja Seuran kustantaja Yhtyneet Kuvalehdet Oy tuomittiin maksamaan Backmanin asianajokulut sekä vahingonkorvausta.
 

Tarina ei kuitenkaan ole vielä ohi. Niskasaari ja häntä avustanut Yhtyneiden kuvalehtien asianajaja Heikki Salo ovat tehneet rikosilmoituksen kahta Backmanin todistajaa vastaan väärästä valasta sekä Backmania vastaan yllytyksestä väärään valaan. Heidän mielestään todistajanlausuntojen tarkentuminen käräjä- ja hovioikeuskäsittelyn välillä oli rikollista.

Jätehuolto on kovaa bisnestä. Sen näkee siitä, miten hanakasti alan toimijat puukottavat toisiaan selkään.

Sain kuulla aimo annoksen kilpailijan mustamaalaamista, kun valmistelin tämänviikkoista MOT-ohjelmaa. Jätteenkuljetusyhtiön pomo puhui pahaa kilpailevasta yrityksestä minkä ehti. Etujärjestöpamppu haukkui lupaviranomaisia niin, että korvani punottivat. Kunnallisen jätehuoltoyhtiön johtaja puolestaan moitti kilpailijaa markkinoiden pilaamisesta.

Mistä moinen pahansuopaisuus? Yksi selitys on, että jätehuollossa on kyse isoista rahoista. Syynä tähän on EU:n vaatimus jätteiden hyödyntämisen lisäämisestä. Yhä vähemmän jätettä saa päätyä kaatopaikoille.

Toinen syy on kotoperäinen. Meillä on muutettu jätelakia siten, että se suosii jätealan yrityksiä. Ne voivat kerätä vain taloudellisesti tuottoisat elinkeinoelämän jätteet ja jättää vaikeasti hyödynnettävät jätteet kuntien hoidettavaksi.

Lainmuutos on myös lisännyt pitkän matkan jätekuljetuksia. Jätteiden kuljettaminen on halvempaa kuin niiden käsitteleminen. Jätettä kannattaa siis rahdata sinne, missä sitä voi käsitellä halvimmalla tai minne sen voi halvimmalla haudata.

Näin kymmeniä tuhansia tonneja jätettä liikkuu turhaan pitkin Suomen teitä. Jätekuormat kulkevat lähinnä etelästä Keski- ja Itä-Suomeen, vaikka jätteille olisi tilaa myös etelän kaatopaikoilla. Halvat jätemaksut ohjaavat siis jätehuoltoa.

Maalaisjärjellä ajateltuna touhussa ei ole mitään järkeä. Rekkaralli lisääntyy, ja se tietää lisää melua ja päästöjä. Mutta kyse ei olekaan järjestä tai ympäristöstä vaan rahasta.

Jätealan yrityksen kannalta olennaista on, että se saa jätteen käsiteltyä tai sijoitettua kaatopaikalle mahdollisimman halvalla. Siksi MOT-ohjelmassa esitelty Lassila & Tikanojakin ajaa teollisuus- ja muuta yritysjätettä Etelä-Suomesta Varkauteen.

Ja jätebisneksen arvo vain kasvaa, sillä jätteiden käsittely on tulevaisuudessa entistä kalliimpaa. Valtio suunnittelee myös korottavansa jäteveroa. Voittajia ovat valtion lisäksi jätealan yritykset, mutta myös kunnalliset jätehuoltolaitokset ja -yhtiöt. Parhaiten kannattavien jätehuoltoyhtiöiden voitot ovat jo nykyään yli kymmenen prosenttia liikevaihdosta.

Kannattava jätebisnes on siis tulevaisuudessa entistä kannattavampaa.