YLE Mot

Ohjelmani MOT: Holhotut kertoo kolme tarinaa tavallisten ihmisten taistelusta edunvalvojia ja heitä valvovia viranomaisia vastaan. Jutunteon aikana törmäsin tapauksiin, joissa ihminen oli määrätty edunvalvontaan varsin kevein perustein.

Olin sopinut haastattelusta erään joensuulaisen miehen kanssa. Mies oli rikkonut nilkkansa humalassa toilaillessaan. Velkaakin oli kertynyt jonkin verran. Mies määrättiin edunvalvontaan. Edunvalvoja otti haltuunsa miehen rahat ja pakotti tämän laitoshoitoon.

Miehellä ei kuitenkaan ollut diagnosoitu sellaista sairautta, joka vaatisi edunvalvonnan määräämistä. Mies ei ollut varsinaisesti hullu tai toimintakyvytön. Hän oli vain omapäinen ihminen, joka ei tullut toimeen viranomaisten kanssa. Edunvalvonta on kuin hämähäkin seitti: mitä kovemmin mies rimpuili, sitä tiukemmin hän takertui kiinni.

Mies koki edunvalvonnan nöyryyttävänä ja haki edunvalvonnan lakkauttamista Joensuun käräjäoikeudelta neljä kertaa. Mies perusteli vaatimustaan sillä, että ”hänen tulonsa riittävät hänen omiin kuluihinsa ja edunvalvoja vaikuttaa häneen vain negatiivisesti”.

Sekä edunvalvoja että Pohjois-Karjalan maistraatti vastustivat edunvalvonnan lakkauttamista. Lääkärinlausunnon mukaan miehellä on ”epärealistisia kuvitelmia pystymisestään itsenäiseen elämään” ja ”osastohoidossa on tullut esille hänen luonteensa impulsiivisuus”. Joka kerta käräjäoikeus hylkäsi miehen hakemuksen. Ja joka kerta mies valitti Itä-Suomen hovioikeuteen. Vasta kahdeksannessa oikeudenkäynnissä Itä-Suomen hovioikeus päätti, että edunvalvonta lakkautetaan.

Tapaus vaikutti pöyristyttävältä, ja iloitsin siitä, että saisin kertoa sen ohjelmassani. Juuri ennen Joensuuhun lähtöämme yritin soittaa miehelle varmistaakseni tapaamisemme ajankohdan. Miehen puhelin ei ollut päällä. Eikä se avautunut seuraavaan viiteen päivään. Lopulta tavoitin miehen aikuisen pojan, joka kertoi minulle asioiden todellisen laidan: mies ryyppää ja on lähes liikuntakyvytön. Minun oli pakko myöntää, että ehkä tässä tapauksessa viranomaiset olivat sittenkin oikeassa. Ehkä mies todella oli edunvalvonnan tarpeessa. Päätin, että emme lähde Joensuuhun.

Tapaus kuitenkin osoittaa, että edunvalvontaan määrääminen ei ole ongelmatonta. Viime kädessä on kysymys siitä, onko ihmisellä oikeus sotkea elämänsä, jos hän haluaa? Jos valtio ottaisi siipiensä suojaan jokaisen alkoholiongelmaisen ja impulsiivisesti rahaa käyttävän, edunvalvonnassa olisi pian satojatuhansia ihmisiä.

Kävin läpi kymmeniä muitakin oikeuden päätöksiä edunvalvonnan lakkauttamisesta. Maistraattien oikedelle antamissa kannanotoissa haiskahtaa viranomaisten turhautuminen siihen, kuinka edunvalvontaan määrätyn asioita on vaikea hoitaa valvottavan ”yhteistyöhaluttomuuden, ymmärtämättömyyden tai vastahankaisuuden takia”.

Onneksi Korkein oikeus on edunvalvontaa koskevissa päätöksissään korostanut ihmisen itsemääräämisoikeutta: ”Ihmisarvon kunnioittamisen periaate sekä päämiehen etujen ensisijaisuus ja osallistumismahdollisuuksien turvaaminen edellyttävät, että päämiehelle tärkeiden etujen vaarantumista tulee arvioida päämiehen näkökulmasta eikä esimerkiksi viranomaisten toiminnan joustavuuden tai vaivattomuuden kannalta.”

Miksei tätä periaatetta noudateta alemmissa oikeusasteissa?

Riikka Kaihovaara
toimittaja / MOT

Ulkoministeriön historiaa tutkinut poliittisen historian professori Timo Soikkanen lainasi kirjassaan tuolloin eläkkeelle lähtevää suurlähettiläs Joel Toivolaa: ”Diplomaattien työ on surkastunut lukemis-,tutkimus-, ja ajattelutyöstä pelkän rutiinin hoitelemiseen.”

Käytyäni tutustumassa parin ei-niin-keskeisen suurlähetystön työhön, tuli tunne, että ei sitä rutiiniakaan nyt niin älyttömästi aina ole hoideltavana.

Se ei ole suurlähettiläiden vika. Ohjelmaa varten jututin useita kokeneita diplomaatteja Suomessa ja ulkomailla. He olivat auttavaisia, miellyttäviä, vieraanvaraisia ja sivistyneitä ihmisiä. Varmasti diplomaatteja par excellence (vertaansa vailla).

Jos Suomi haluaa välttämättä ylläpitää edustustoa vähäpätöisimmissäkin EU-maissa paitsi Maltalla (ja eikös tällä politiikalla loukata Maltaa?), jonkun niissäkin lähetystöissä pitää olla töissä.

Sama pätee kaukomaiden pikkulähetystöihin, joissa mainitsemisen arvoiseksi saavutukseksi yltää jo suomalaisen muusikon saaminen maahan vierailulle. Onko se auttavaisen, miellyttävän ja sivistyneen diplomaattikunnan väärinkäyttöä? Ei, jos diplomaateilta itseltään kysytään.

Suomen virallinen linja ulkomaan edustautumisesta on kirjattu alivaltiosihteeri Antti Sierlan viime syyskuussa laatimaan raporttiin. Selvityksen pääsisältö on, että edustustoverkko on hyvä tällaisenaan. Jos muuttaa pitää, niin mieluummin lisätään edustustoja kuin karsitaan. MOT-ohjelmassa Tungos diplomaattikutsuilla ulkoministeri Alexander Stubb katsoi edustustoja tarvittavan lisää erityisesti idän suunnalla. Tunisin suurlähetystöstä hän on valmis luopumaan, tosin vasta pitkän ajan kuluttua – syksyllä lähetevän suurlähettiläs Laura Reinilän tilalle on näet jo valittu uusi suurlähettiläs.

On ymmärrettävää, että ulkoministeriö haluaa pitää kiinni aikojen kuluessa kasvatetusta verkostosta kuin saavutetusta edusta. Mutta ihan oikeasti – tarvitaanko Limassa ja Lusakassa, Bratislavassa ja Bukarestissa sen enempää suomalaisdiplomaatteja kuin Tunisissakaan?

Ulkoministeri perusteli verkoston laajuutta mm. peruskansalaispalvelun tarpeella. Limassa? Bratislavassa? Toisaalta kansalliset intressit ovat ulkoministerin mielestä jälleen nostamassa päätään ulkopolitiikassa – siitä huolimatta, että EU rakentaa parhaillaan uutta yhteistä ulkopoliittista hallintokoneistoa.

Voi olla, että ulkoministeriössä joudutaan vielä miettimään asiaa uusiksi. Valtion tuottavuusohjelmassa määrätään ulkoministeriön karsimaan vuoteen 2015 mennessä vielä 93 henkilötyövuotta.
 

Sloveniassa on julkistettu Patrian lahjusskandaaliin liittyvää poliisin tutkinta-aineistoa. Ilmeisesti joku slovenialainen, Patria-tutkinnassa rikoksesta epäilty henkilö, on päättänyt antaa dokumentteja paikallisen päivälehden Delon ja viikkolehti Mladinan käyttöön.

Ylen TV-Uutisten päälähetys uutisoi aiheesta 17. helmikuuta 2010. Lähetykseen sisältyvässä haastattelussa keskusrikospoliisissa tutkintaa johtava rikoskomisario Kaj-Erik Björkqvist vahvisti, että Slovenian entistä pääministeriä Janez Jansaa epäillään rikoksesta.

Uutisen pohjana olevan aineiston arvo on siinä, että se näyttää silloisen pääministeri Jansan roolin Patria-kaupassa. Jansa on johdonmukaisesti pitänyt kiinni siitä, ettei hänellä ole ollut minkäänlaista roolia Patria-kaupassa. Hän on systemaattisesti toistanut, ettei ole koskaan tavannut ketään Patriasta, eikä Patrian käyttämiä agentteja.

Puolitoista vuotta sitten lähetetty ”MOT: Totuus Patriasta” kertoi, että Patria oli lahjonut Jansaa. Minulle, ohjelman tekijälle on ollut ongelmallista, että sitouduin suojelemaan lähteitäni. Päädyin poikkeukselliseen ratkaisuun enkä näyttänyt minkäänlaisia kirjallisia todisteita ohjelmassa, suojellakseni lähteitäni. Osa lähteistäni on nyt tullut julki slovenialaisten vuotajien ansiosta. Minulla ei ole siihen mitään osuutta.

Suomessa kukaan jutun asianosaisista ei ole kiistänyt ohjelmassa esitettyjä tietoja. Sloveniassa YLE ja allekirjoittanut olemme nyt jättäneet vastineen Jansan esittämään vahingonkorvausvaatimukseen. Juttu on meille tuntemattomasta syystä tulossa vireille slovenialaisen pikkukaupungin Novo Meston alioikeudessa. 

Jansa vaatii, että peruisin ohjelmassa esitetyt tiedot hänestä ja vaatii YLEltä, minulta ja kahdelta ohjelmassa haastatellulta Slovenian kansalaiselta yhteensä 1,5 miljoonan euron korvaukset menetetystä maineesta. Kiistämme vastineessamme kanteen perusteiltaan ja määrältään. Kiistämme myös Novo Meston käräjäoikeuden toimivallan tässä asiassa, koska suomalainen toimittaja teki ohjelman suomalaiselle yleisölle ja ohjelma lähetettiin Suomessa.

Jansa väittää edelleen että hänellä ei ollut minkäänlaista roolia Patria-kaupassa. Mistä nyt Sloveniassa julkisuuteen vuodetut dokumentit kertovat? Tässä vähän lukemista:

1. Patrian itävaltalaisen agentin kokousmuistio 20.1.2005
Reijo Niittynen on Patrian Slovenian-projektin johtaja. Wolfgang Riedl on Patrian palkkaama agentti, jonka ympärille lahjusverkosto rakennetaan. Walter Wolf on Slovenialainen liikemies, jonka tehtävä on hoitaa muun muassa pääministeri (PM) Jansaa ja Jansan puolueen SDS:n pääsihteeriä Zagozeniä. Jure Cekuta on MOT:ssakin haastateltu taiteilija, joka ohjelmassa ihmettelee miten joku on voinut yhdistää häntä Patria-kauppaan. Kroatiastakin on puhetta, mutta MOT keskittyi vain Slovenian-kauppaan.

2. Riedlin sähköposti Reijo Niityselle 23.6.2005
SLO: Slovenia: WW, Walter Wolf haluaa esittä jotain Dr. Z:lle (SDS:n pääsihteeri Zagozen). Dr. Z haluaa esittää hyviä uutisia Mr. J:lle (pääministeri, SDS:n puheenjohtaja Jansa)

3. Riedlin sähköposti Niittyselle 28.7.2005
Dr. Z (SDS:n pääsihteeri Zagozen) vakuuttaa että hän seuraa projektia tarkkaan, ja että PM (prime minister, pääministeri) on kontollissa.

4. Niittysen kokousmuistio 1.9.2005
Kokouksen tärkein anti on Dr. Zagozenin ilmoitus siitä, minkä Slovenialaisen yhteistyökumppanin PM Jansa on valinnut Patrialle. Patrian aikaisempi yhteistyökumppani AC-Intercar ei käy. Sillä on kytköksiä oppositiopuolueeseen. Paikalla on Rotiksen johtaja Crnkovic, josta sitten tulee Patrian paikallinen yhteistyökumppani. Tästä koituu jatkossa paljon vaivaa Patrialle, sillä Rotis on pikkupaja, jolla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä rakentaa panssariajoneuvoja.

5. Wolfgang Riedlin sähköposti Reijo Niityselle 16.11.2005
WW, Walter Wolf on soittanut Dr. Z:n (SDS:n Zagozen) tapaamisen jälkeen. Dr Z on soittanut PM:lle (pääministerille), joka on vaatinut että Patria-projekti pidetään tiukasti kannen alla. Z saa hoitaa homman, pääministeri ei saa näkyä. Pääministeri on sanonut että hän ei HALUA TAVATA KETÄÄN tässä projektissa. Se on yksinkertaisesti liian riskialtista hänelle. Wolfgang Riedl haluaa vielä ottaa selvää vaikka Suomen suurlähetystön kautta, että Z:llä on vaikutusvaltaa, että hän todella on PM:n (pääministerin) puhemies.

Yllä olevat dokumentit ovat osa poliisin tutkinta-aineistoa, ja ne valottavat Jansan roolia Patria-kaupoissa. Tämä on vain pieni osa siitä aineistosta, jonka pohjalta Totuus Patriasta tehtiin. Minä itse, MOT:n toimitus ja Yleisradio sitoudumme edelleen suojelemaan jutun lähteitä, vaikka siitä ei meille tässä tilanteessa ole minkäänlaista etua. Lähdesuojan myymisestä ei käydä kauppaa.
 

Kun puhutaan lääkeriippuvuuksista, tulee helposti mieleen syrjäytynyt sekakäyttäjä. Tämän illan MOT: Bentsoa suonissa kertoo kuitenkin aivan tavallisista suomalaisista sekä heidän lisääntyneestä ja hallitsemattomasta lääkkeiden kulutuksestaan.

Lääkeriippuvuus ei välttämättä tarkoita päihdekäyttöä. Lääkeriippuvaisen ihmisen on vain pakko saada jatkuvasti lisää lääkettä, joka ei kuitenkaan välttämättä tuo hänen elämäänsä iloa tai edes apua. Lääkkeiden käytöstä ei voi luopua, ja annoksilla on taipumus nousta.

Joukko ei ole vielä kovin suuri, mutta se on yhä näkyvämpi. Hätkähdyttävältä kuulostaa terveydenhuollon ammattilaisten huoli nuorista: Pilleripurkista etsitään ratkaisua jopa kaveriongelmien tai mielipahan hoitoon. Kaveri lainaa omia lääkkeitään, tai nuori löytää helpotuksen kodin lääkekaapista. Jostain on opittu, että otettu lääke auttaa.

"Paljonko laitetaan?", "Laitetaanko sama satsi?" Tällaisia kysymyksiä kuuli lääkäriltä kolmekymppinen Harri, josta oli tullut unilääkkeiden ongelmakäyttäjä.

"Mitä sä tarvit?", lääkäri kysyi migreenistä kärsivältä Elinalta.

Potilas on asiakas, joka kertoo haluistaan ja tapeistaan ja lääkäri kirjoittaa reseptin, koska se on nopein ja tehokkain tapa päästä eroon potilaasta. Yleensä tämä on vieläpä potilasta tyydyttävin ratkaisu. Kyynistä ajatteluako? Ehkä, mutta ohjelman esimerkkien perusteella se on myös arkea ja todellisuutta.

Esimerkkihenkilömme Elinan reseptipino on paksu. Ja hänellä on tallessa vain osa resepteistä lähes kymmenen lääkeriippuvuusvuoden ajalta. Kokosimme Elinan resepteistä oheisen taulukon, josta voi seurata hänen lääkeriippuvuutensa etenemistä. Valtaosan resepteistä kirjoitti kuuden vuoden aikana yksi ja sama terveyskeskuslääkäri, jonka olisi kai pitänyt ymmärtää, että Elina oli pahasti koukussa.

Miten on mahdollista, että lääkäri on määrännyt juuri 18 vuotta täyttäneelle nuorelle 20-25 pillerin päiväannoksia Panacodia, voimakasta kipulääkettä, jonka maksimiannostus on kahdeksan tablettia? Kuka on vastuussa, jos lääkäri määrää potilaan pyynnöstä liikaa lääkkeitä, potilas syö ne, ja jää koukkuun?

Elina sanoo, että terveydenhuollon rekisterissä hänellä on narkkarin leima. Hän ei ole aina saanut tarvitsemaansa hoitoa, sillä hänet on lääkeriippuvaisena käännytetty pois päivystyksestä. Kun lääkäri on vastuussa potilaansa lääkemääräyksistä, miksi Elinan terveyskeskuslääkäri ei ole joutunut vastuuseen määräämistään lääkkeistä?

Lääkkeiden käyttö on arkipäiväistä, mutta samalla siihen liittyy paljon häpeää.

Kumpikaan tarinamme haastateltavista ei halunnut esiintyä ohjelmassa omilla kasvoillaan. Myös toinen päähenkilömme Harri pelkäsi leimautuvansa narkomaaniksi tai väärinkäyttäjäksi. Erityisesti hän oli huolissaan siitä, mitä tapahtuisi, jos hänen nykyisellä työpaikallaan kuultaisiin hänen unilääkeriippuvuudestaan. Asiaa ei tee helpommaksi se, että Harri on akateemisesti koulutettu ja tekee asiakaspalvelutyötä - ja hänen huumeenaan oli vain unilääkkeitä. "Se on vaan semmoinen asia, mistä ei puhuta."

Unilääkkeistä kertoi työprosessini aikana tuttavakin. Hänen työpaikallaan on muutettu työvuoroja, ja se aiheutti osalle työntekijöistä unihäiriöitä. Päällikkö kehotti unihäiriöistä kärsiviä ottamaan yhteyttä työterveyteen, siellä kun ollaan uniongelmien ratkaisun ammattilaisia.

"Kaikki tietävät, miten siellä asiaa hoidetaan – unilääkkeillä tietenkin", tuttava kertoi.
 

Helsingin kaupungin johto puhuu innostuneesti maahanmuutosta pääkaupunkiin. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen näkee maahanmuuton keskeiseksi keinoksi taata kaupungin kasvu ja elinvoima. Maahanmuuttajien osuuden Helsingissä ennustetaan nousevan nykyisestä noin 10 prosentista 25 prosenttiin vuoteen 2025 mennessä.

Se merkitsisi 120 000 uutta maahanmuuttajaa Helsinkiin 15 vuodessa. Ja heille kymmeniä tuhansia uusia asuntoja.

Miten ne rahoitettaisiin? Miten ulkomaalaiset saataisiin töihin suurtyöttömyyden oloissa? Mistä rahat heidän elättämiseensä? Ymmärtävätkö päättäjät edessä olevien ongelmien valtavuutta?

Geneven pakolaissopimus solmittiin 1951 toisen maailmansodan jälkitunnelmissa, jolloin mielessä olivat kuvat natsien vainoa Saksasta paenneista juutalaisista ja eri maiden käytännöt heidän vastaanottamisessaan tai torjumisessaan.

Alun perin pakolaissopimuksen piti taata turvapaikka vain rodun, uskonnon, kansalaisuuden, yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen sekä poliittisen mielipiteen vuoksi tapahtuvalta vainolta. Sota ja luonnonmullistukset eivät antaneet oikeutta pakolaisasemaan.

Ajan kuluessa pakolaisuuden perusteet ovat laajentuneet ja nykyisin vaaditaan yleisesti turvapaikan myöntämistä jo köyhyyden tai huonojen ympäristöolojen perusteella.

Kaikki tietävät, että huomattava osa vainon perusteella turvapaikkaa hakevista ihmisistä on todellisuudessa ns. talouspakolaisia. He hakevat parempaa elämää. Turvatun elämän ja onnen etsiminen on tietysti täysin oikeutettua. Ennen sellaisia ihmisiä kutsuttiin siirtolaisiksi, nykyisin humanitaarisiksi maahanmuuttajiksi.

Siirtolaisuudella on ollut sekä maahanmuuttajille että heitä vastaan ottaville maille siunauksellisia vaikutuksia. Yhdysvaltain menestys ja elinvoima perustuu ratkaisevasti yhä uusien siirtolaispolvien elämännälkäiseen ponnisteluun kohti amerikkalaista unelmaa.

Yhdysvalloissa, Australiassa ja Kanadassa siirtolaisten suhteellisen vaivaton kotoutuminen yhteiskuntaan on perustunut kahteen tekijään: avoimiin työmarkkinoihin ja niukkaan sosiaaliturvaan. Siirtolaiseksi hyväksytylle annetaan työlupa ja onnen toivotus.

Pohjois-Euroopan malli on toinen. Täällä maahanmuuttajia syleillään sosiaaliturvalla passiivisiksi. Jäykät työmarkkinat ja krooninen työttömyys jättävät nykyisellään yli puolet maahanmuuttajista työelämän ulkopuolelle.

Hyvinvointivaltio on kaivanut itselleen ansan. Olemme luoneet pelisäännöt, jotka kääntävät energiaruiskeeksi tarkoitetun siirtolaisuuden vastavoimakseen, joka syö hyvinvointiyhteiskunnan perusteita.

Pääsääntö on, että jokainen maassamme laillisesti asuva ihminen on oikeutettu Suomen lakien tarjoamaan sosiaaliturvaan täysmääräisesti.

Jollekin voisi tulla mieleen, ettei varakkaan Suomi-klubin kaikkia jäsenetuja ole tarkoitettu ihan kaikille uusille tulokkaille - eiväthän he ole maksaneet klubin "jäsenmaksujakaan". Tällaisten ajatusten torjumiseksi on säädetty syrjintäkielto: perustuslain ja ihmisoikeussopimusten mukaan kaikkia maassa asuvia on kohdeltava samalla tavalla.

Ansa sulkeutuu. Meidän on vain maksettava, vaikka tulokkaat eivät koskaan tekisi tuottavaa työtä ja kartuttaisi yhteistä kassaa. Ensin kaikki etuudet ja palvelut työiän ajalta ja sitten vanhuuseläkkeet. Kuinka kauan rahkeemme riittävät siihen maahanmuuton vain kiihtyessä?

Tästä kansa on huolestunut, eikä sillä ei ole mitään tekemistä rasismin kanssa.

Poliitikot ovat laiminlyöneet velvollisuutensa tehdä selkoa Suomen maahanmuuttopolitiikasta, sen perusteista ja tavoitteista. Todellisuudessa Suomella ei ole maahanmuuttopolitiikkaa. Maa ajelehtii kohti kasautuvia vaikeuksia ja päättäjät pitävät käsiä silmillään, korvillaan ja suullaan. Tärkeintä näyttää olevan, ettei meitä vaan nimitettäisi rasistiksi.

Melkein kaikki läntisen Euroopan maat ovat törmänneet maahanmuuttokriisiin. Suomea ovat pitkään suojanneet ankara ilmasto ja ikävät ihmiset. Nyt muun Euroopan tiukentaessa politiikkaansa paine kohdistuu entistä enemmän Suomeen.

Suomen maahanmuuttokriisin kärjistymistä ei ole vielä kirkossa kuulutettu. Suomella olisi vieläkin aikaa ottaa maahanmuutto hallitusti ohjaksiin. Voimavarat pitäisi suunnata jo olemassa olevan maahanmuuttajaväestön kotouttamiseen. Koulutus ja työ on siinä tärkeintä.

MOT avaa tällä kertaa yhden esimerkin, joka on kuohuttanut kansaa viimevuotisen korkeimman oikeuden tuomion vuoksi: vääriä tietoja viranomaisille antanut somaliäiti vapautettiin petossyytteistä.

Tällä tarinalla on onnellinen loppu: somaliäiti on päässyt töihin ja lapset käyvät koulua. Väärin perustein sosiaalitukea myöntäneet viranomaisetkaan eivät joutuneet vastuuseen.
 

Millä tavalla vaikeasti vammainen, puhekyvytön ihminen määrittelee tahtonsa? Miten voidaan tietää, mikä on vaikeasti vammaiselle parasta hoitoa tai mikä on hänen mielestään paras paikka asua? Pohdin näitä kysymyksiä, kun tein tämän viikon MOT-ohjelmaa.

Ne ovat pirun vaikeita kysymyksiä. Miten tulkita sellaisen ihmisen tahtoa, joka ei pysty sanallisesti eikä edes viittomalla ilmaisemaan mielenliikkeitään? Mitä voi tulkita tällaisen ihmisen silmistä? Entä miten pitäisi tulkita huulilla karehtiva hymy? Onko se aito mielenilmaus vai pakkoliike?

Tällaisessa tapauksessa paras tulkki on yleensä lähiomainen. Hän on asunut vuosia, jopa vuosikymmeniä vaikeasti vammaisen kanssa. Hän, jos kuka, pystyy lukemaan pienistä eleistä, ilmeistä tai äännähdyksistä paljon.

Mutta pystyykö edes omainen tai muu läheinen, vaikkapa henkilökohtainen avustaja, tulkitsemaan vaikeasti vammaisen tahtoa? Eihän hän pysty asettumaan toisen pään sisään.

Tämänviikkoisessa MOT-ohjelmassa esiintyvät isä ja poika, Sauli ja Jarkko Moisio. Jarkko on aikuinen nuori mies, jolla on selvästi oma tahto. Luulen, että opin edes hieman ymmärtämään Jarkkoa niiden päivien aikana, jotka saimme viettää hänen ja Sauli-isän luona.

Mutta halusiko Jarkko todella, että me kuvaamme häntä? Halusiko hän, että kamera seuraa hänen saunomistaan? Tai sitä, että hoitaja puhdistaa hänen selässään olevaa avohaavaa?

En minä tiedä. Jouduinko siis luottamaan siihen, että Sauli Moisio pystyy puhumaan poikansa puolesta? Että hän voi sanoa, kun Jarkko ei halua tai kun Jarkkoa ei huvita?

En onneksi aivan täysin. Opin Jarkon mielenliikkeistä jotakin, jota on vaikea selittää näin kirjoittamalla. Se pitää nähdä.

Opin, että Jarkko esimerkiksi ilmaisee tahtoaan panemalla silmänsä kiinni tai pitämällä ne auki. Jos jokin asia ei huvita, Jarkko sulkee silmänsä. Jos taas asiat sujuvat, kuten Jarkon mielestä niiden pitäisi sujua, hän pitää silmänsä auki.

Joskus tahdon ilmaiseminen on pienistä asioista kiinni. Joskus silmänräpäyskin voi riittää.
 

Tuntuu ristiriitaiselta lukea aamun lehdestä, että työurien pidentämistä pohtivan Rantalan eläkeneuvotteluryhmän määräaika päättyy sunnuntaina 31.1.2010. Samalla umpeutuu myös työmarkkinajärjestöjen työelämäryhmän määräaika. Tavoitteena on saada suomalaiset pysymään pitempään töissä. Eläkkeelle siirtymisen pitäisi lyykkäntyä kolmella vuodella nykyisestä vuoteen 2025 mennessä.

Työnantajat ja työntekijät ovat harvinaisen erimielisiä kaikesta. Viimeiset kokoukset pidetään tällä viikolla. Valtiovarainministeri Jyrki Kataisen mukaan epäonnistuminen olisi työmarkkinajärjestöille katastrofaalinen tapahtuma.

Tämä taistelu käydään juuri nyt, koska eläkejärjestelmä natisee liitoksissaan. Eläkemaksut nousevat tulevien vuosien aikana järjestelmän ylläpitämiseksi.

Samalla työmarkkinajärjestöjen eläkeammattilaiset ovat pumpputermosten äärellä päätyneet siihen, että eläkesäätiöjärjestelmä voidaan purkaa. Säätiöiden varat ja vastuut siirretään työeläkeyhtiöille, ja samalla säätiöitä ylläpitäneet yritykset saavat pitää osan säätiöihin kertyneistä toimintapääomista. Toimintapäoma on se osa eläkevaroista, joka ylittää eläkevastuut. Se on rahaa, jolla eläkesäätiö tai -yhtiö voi saada hyvinä aikoina ylimääräistä tuottoa, jonka ansiosta eläkemaksut pysyvät tietyllä tasolla – tai jopa laskevat.

Eläkesäätiöt ovatkin viime vuosikymmenellä pärjänneet sijoitusmarkkinoilla keskimäärin selvästi paremmin kuin suuret työeläkeyhtiöt.

Jostakin syystä työmarkkinaosapuolet eivät ole sallineet sitä, että maan hallitus olisi sääntöjä muuttamalla estänyt kokonaisen miljardin valumisen ulos eläkejärjestelmästä tämän kuvion ansiosta. Säätiöistään luopuville yrityksille siirtyvä miljardi jää lopulta kaikkien töissä käyvien suomalaisten maksettavaksi.

Keksikää järkeviä syitä tähän, samalla kun mietitte miten jaksatte olla pitempään töissä, ja työnantajanne miettii kuka maksaa nousevat eläkemaksut. MOT ei löytänyt muita voittajia kuin suurimmat työeläkeyhtiöt, Varman ja Ilmarisen.

Voisiko sikojen tehotuotanto ruokkia vaarallisia viruksia, kuten pandeemista sikainfluenssaa? Tätä kysyy ohjelmani MOT: Possun kosto (TV1 18.1. klo 20).

Väite saattaa kuulostaa hurjalta, mutta hurjempiakin teorioita sikainfluenssan synnystä ja leviämisestä on nähty. Median luoma kohu ja ihmisten keskuudessa leviävä hysteria tarjoavat hedelmällisen maaperän salaliittoteorioille.

Pian pandemian leviämisen jälkeen internetissä alkoi pyöriä villejä huhuja siitä, kuinka influenssan aiheuttaja on ”geenimuunneltu peruna” tai että influenssavirus on ”joukkomurhaa varten tehty bioase”. Sikainfluenssarokotteen turvallisuutta epäillään yhä. Rokotteita vastustamaan on syntynyt suoranainen kansanliike.

Internetissä jylläävät myös sitkeät salaliittoteoriat siitä, että influenssavirus olisi karannut laboratoriosta. Tällä teorialla spekuloivat jopa vakavasti otettavat tutkijat Virology Journalin artikkelissa. Toinen suosittu teoria on, että sikainfluenssavirus olisi synnytetty tahallaan, jotta lääketeollisuus saisi kaupaksi rokotteita ja lääkkeitä. Tästä hieman uskottavampi versio on se, että viranomaiset ovat liioitelleet viruksen vaarallisuutta ja suositelleet rokotuksia saadakseen tutkimusrahaa lääkeyhtiöiltä. Tästä löytyy jopa näyttöä tanskalaisen Politik & International -lehden selvityksessä.

Ainakin viranomaiset ovat pyrkineet hämärtämään sikainfluenssan alkuperää. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO ja Maailman eläintautijärjestö OIE julistivat viime huhtikuussa, että ne ”perustavat asiantuntijatiimin tukemaan hallinnon pyrkimyksiä suojella sikataloutta uudelta H1N1-virukselta varmistamalla, että viruksella ei ole suoraa yhteyttä sikoihin.” Siis kansainväliset järjestöt päättivät jo etukäteen, että sikainfluenssalla ei ole yhteyttä sikoihin?

Sekä Maailman terveysjärjestö WHO että yhdysvaltalaiset sianlihantuottajat ovat yrittäneet kitkeä pois nimityksen ”sikainfluenssa”, koska nimen käyttö vähentää sianlihan kulutusta ja aiheuttaa tappioita teollisuudelle. Sopivampia nimiä olisivat kuulemma ”A-influenssa (H1N1)” tai ”meksikolainen”. Tätä mieltä on myös haastattelemani Eläintautien torjuntayhdistyksen toiminnanjohtaja Pirjo Kortesniemi.

Suomesta oli vaikea löytää asiantuntijaa, joka uskaltaisi spekuloida sillä, mikä on sianlihan tehotuotannon rooli uusien virusten synnyssä ja leviämisessä. Suomalaiset tutkijat ovat arkoja ottamaan kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. He pelkäävät paitsi tutkijayhteisön tuomiota (”tutkija pysyköön lestissään ja kommentoikoon vain kapeaa aihealuetta, jota on itse tutkinut”), myös tutkimusrahoituksen tyrehtymistä.

Esimerkiksi Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen tutkimusrahoituksesta osa tulee sikatiloilta ja lihanjalostusteollisuudelta. Puhumattakaan Lihateollisuuden tutkimuskeskuksesta. Kunnaneläinlääkärit saavat tulonsa tuotantoeläintiloilta, ja Evirankin tarkastuseläinlääkärit työskentelevät läheisessä suhteessa teurastamoihin. Jopa Helsingin yliopiston tuotantoeläinlääketieteen yksikön tutkimusrahoitus tulee osin sianlihan tuottajilta ja teollisuudelta.

Sikainfluenssakohu muistuttaa monella tapaa parin vuoden takaista lintuinfluenssakohtua. Tuolloin saksalainen kansalaisjärjestö The League for Pastoral Peoples väitti, että lintuinfluenssan varjolla suljettiin iso osa kehitysmaiden takapihakanaloista. Näin saatiin kätevästi siivottua pienyrittäjät pois, ja siipikarjamarkkinat länsimaisten suuryhtiöiden haltuun. Näin siitä huolimatta, että influenssavirukset leviävät ja muuntuvat helpommin juuri suurissa yksiköissä. Mutta ehkä tämäkin on vain salaliittoteoria?

Riikka Kaihovaara
toimittaja / MOT
 

MOT:n Kiinalaisesta sopasta piti tulla alun perin nepalilainen keitto.

Helsinkiin on viime vuosina syntynyt parikymmentä nepalilaisravintolaa. Luku on hämmentävän suuri siihen nähden, ettei maailmalla nepalilaisravintoloita ole mitenkään joka korttelissa, eikä Suomella ja Nepalilla ole historiallisesti läheisiä suhteita.

Viime kesänä kuulin huhuja Helsingin nepalilaisravintoloissa vallitsevasta käytännöstä. Huhujen mukaan suuri osa nepalilaisista ravintoloitsijoista ja keittiötyöntekijöistä tulee samalta seudulta, Gulmin piirikunnasta.

Ravintoloitsijat hakevat työntekijöitä suoraan kotiseudultaan: sukulaisia tai muiden työntekijöiden sukulaisia. Tulijat ovat usein huonosti koulutettuja, kielitaidottomia maalaispoikia, joilla ei ole tietoa Suomen oloista tai lainsäädännöstä. Heille on helppo maksaa alle alan työehtosopimuksen.

Ryhdyin selvittämään asiaa, mutta nepalilaisyhteisö sulkeutui kuin simpukka. Kukaan ei halunnut puhua toimittajalle – puhumattakaan että antaisi edes anonyymia haastattelua televisioon.

Samaan aikaan alkoi sitten paljastua, että ongelmia on myös monissa muissa etnisissä ravintoloissa: kiinalaisissa, suomalais-pakistanilaisissa – ja suomalaisissakin, kuten Cafe Mandarinin esimerkki kertoo. Ongelman laajuus yllätti, ja valvovien virkamiesten turhautuneisuus häkellytti.

Kun ohjelma oli melkein valmis, kolme nepalilaista ravintolatyöntekijää lähestyi minua lopulta kirjeitse. Tässä otteita:

”Kaikissa nepalilaisravintoloissa on tapana, että julkaistaan työpaikkailmoitus työvoimatoimiston (mol.fi) sivulla, mutta torjutaan kaikki työnhakijat sanomalla että he eivät osaa tehdä nepalilaista ruokaa, ja sitten tuodaan ihmisiä suoraan Nepalista. He jopa ottavat tuhansia euroja tulijoilta, mutta uhrit eivät halua sanoa asiasta mitään.”

”Olen ollut tässä maassa yli seitsemän vuotta. Aloitin työt heti seuraavana päivänä saapumiseni jälkeen. Tein töitä 9:stä keskiyöhön seitsemänä päivänä viikossa kolmen vuoden ajan, koska minun oli pakko. - - Keskimäärin työskentelin melkein 430/440 tuntia kuukaudessa, mutta sain palkkaa alle sadasta tunnista kuukaudessa. En koskaan saanut mitään lisiä kuten viikonloppulisiä, lomarahaa, iltalisää, en mitään. - - Omistajat tuovat uusia työntekijöitä Nepalista eivätkä anna töitä vanhoille työntekijöille. Nyt en saa työtä enkä rahaa työstä jonka jo tein. En voi puhua tästä avoimesti, koska minua pelottaa.”

”Tulin tänne 5 vuotta sitten työviisumilla. Tulin sukulaiseni kautta. Olen työskennellyt viisi vuotta nepalilaisessa ravintolassa, mutta en ole saanut sitä mitä lain mukaan pitäisi saada. Olen työsyrjinnän uhri. Nepalilaisia työntekijöitä hyväksikäytetään nepalilaisissa, intialaisissa ja bengalilaisissa ravintoloissa. - - Jos Suomen hallitus kiinnittäisi enemmän ja paremmin huomiota, tämä asia olisi jo ratkaistu. Kun hallituksen virkamiehet tulevat käymään, he vain kurkistavat keittiöön, jääkaappiin ja uuniin, mutta eivät ole kiinnostuneita työntekijöiden oloista. Joten jos Suomen hallitus tekisi jotain, se helpottaisi myös nepalilaisten työntekijöiden asemaa.”

Sain kirjeet nepalilaisen välikäden kautta – en siis ole tavannut niiden kirjoittajia. En ole voinut varmistaa niiden aitoutta. Niistä saa kuitenkin käsityksen, että nepalilaisissa ravintoloissa on ongelmia siinä missä kiinalaisissakin.

Mitä tehdä kuluttajana, jos rakastaa etnistä ruokaa, muttei haluaisi riistää työntekijöitä?

Jos valvovat virkamiehet eivät osaa päätellä, missä ravintoloissa asiat ovat kunnossa ja missä eivät, ei sitä kyllä varmuudella päättele kuluttajakaan. Melko hyvä keino silti on. Jos ravintola myy ruokaa selvästi halvemmalla kuin kaikki muut, voi alkaa epäillä jotakin.

”Jos se pizza maksaa jatkuvasti vitosen, niin asiat ei ole kunnossa”, sanoi eräs hotelli- ja ravintola-alan vaikuttaja nyrkkisääntönä.

Korkein oikeus hylkäsi joulukuun puolivälissä toimittaja Mikko Niskasaaren ja Yhtyneiden Kuvalehtien muutoksenhakuanomuksen MOT:n toimittajan Martti Backmanin kunnian loukkaamista koskeneessa jutussa. Näin Niskasaaren sakkotuomio Backmanin kunnian loukkaamisesta tuli lainvoimaiseksi.

Helsingin hovioikeus ratkaisi tammikuussa 2009, että vastoin Niskasaaren väitteitä Backman ei ole antanut ohjelmissaan valheellista tietoa, esittänyt perättömiä väitteitä eikä tekaissut lukuja. Tässä blogissa julkaistuun aiempaan selostukseen ei siten ole mitään lisättävää.

Yli seitsemän vuotta kestäneessä jutussa käsiteltiin kahta Backmanin toimittamaa MOT-ohjelmaa ja niiden sisältöön kohdistuneita Niskasaaren syytöksiä Seura-lehdessä sekä internetissä. Hometalotutkimuksia koskeva ohjelma esitettiin 1998 ja metsiensuojeluun paneutunut ohjelma 2001.

Myös käräjäoikeus totesi, ettei Backman valehdellut eikä vääristellyt, mutta se ei kuitenkaan tuominnut Niskasaarta rangaistukseen, koska toimittajan pitää muka sietää häneen kohdistuvia loukkauksia.

Hovioikeus oli tästä eri mieltä, koska Niskasaaren Backmaniin kohdistamat syytökset olivat vakavia, eikä hänellä ollut vahvoja perusteita tai todennäköisiä syitä pitää niitä totena. Niskasaaren menettelyä pidettiin tahallisena, ja hänet tuomittiin Backmanin kunnian loukkaamisesta 40 päiväsakkoon. Lisäksi hänet ja Seuran kustantaja Yhtyneet Kuvalehdet Oy tuomittiin maksamaan Backmanin asianajokulut sekä vahingonkorvausta.
 

Tarina ei kuitenkaan ole vielä ohi. Niskasaari ja häntä avustanut Yhtyneiden kuvalehtien asianajaja Heikki Salo ovat tehneet rikosilmoituksen kahta Backmanin todistajaa vastaan väärästä valasta sekä Backmania vastaan yllytyksestä väärään valaan. Heidän mielestään todistajanlausuntojen tarkentuminen käräjä- ja hovioikeuskäsittelyn välillä oli rikollista.

Jätehuolto on kovaa bisnestä. Sen näkee siitä, miten hanakasti alan toimijat puukottavat toisiaan selkään.

Sain kuulla aimo annoksen kilpailijan mustamaalaamista, kun valmistelin tämänviikkoista MOT-ohjelmaa. Jätteenkuljetusyhtiön pomo puhui pahaa kilpailevasta yrityksestä minkä ehti. Etujärjestöpamppu haukkui lupaviranomaisia niin, että korvani punottivat. Kunnallisen jätehuoltoyhtiön johtaja puolestaan moitti kilpailijaa markkinoiden pilaamisesta.

Mistä moinen pahansuopaisuus? Yksi selitys on, että jätehuollossa on kyse isoista rahoista. Syynä tähän on EU:n vaatimus jätteiden hyödyntämisen lisäämisestä. Yhä vähemmän jätettä saa päätyä kaatopaikoille.

Toinen syy on kotoperäinen. Meillä on muutettu jätelakia siten, että se suosii jätealan yrityksiä. Ne voivat kerätä vain taloudellisesti tuottoisat elinkeinoelämän jätteet ja jättää vaikeasti hyödynnettävät jätteet kuntien hoidettavaksi.

Lainmuutos on myös lisännyt pitkän matkan jätekuljetuksia. Jätteiden kuljettaminen on halvempaa kuin niiden käsitteleminen. Jätettä kannattaa siis rahdata sinne, missä sitä voi käsitellä halvimmalla tai minne sen voi halvimmalla haudata.

Näin kymmeniä tuhansia tonneja jätettä liikkuu turhaan pitkin Suomen teitä. Jätekuormat kulkevat lähinnä etelästä Keski- ja Itä-Suomeen, vaikka jätteille olisi tilaa myös etelän kaatopaikoilla. Halvat jätemaksut ohjaavat siis jätehuoltoa.

Maalaisjärjellä ajateltuna touhussa ei ole mitään järkeä. Rekkaralli lisääntyy, ja se tietää lisää melua ja päästöjä. Mutta kyse ei olekaan järjestä tai ympäristöstä vaan rahasta.

Jätealan yrityksen kannalta olennaista on, että se saa jätteen käsiteltyä tai sijoitettua kaatopaikalle mahdollisimman halvalla. Siksi MOT-ohjelmassa esitelty Lassila & Tikanojakin ajaa teollisuus- ja muuta yritysjätettä Etelä-Suomesta Varkauteen.

Ja jätebisneksen arvo vain kasvaa, sillä jätteiden käsittely on tulevaisuudessa entistä kalliimpaa. Valtio suunnittelee myös korottavansa jäteveroa. Voittajia ovat valtion lisäksi jätealan yritykset, mutta myös kunnalliset jätehuoltolaitokset ja -yhtiöt. Parhaiten kannattavien jätehuoltoyhtiöiden voitot ovat jo nykyään yli kymmenen prosenttia liikevaihdosta.

Kannattava jätebisnes on siis tulevaisuudessa entistä kannattavampaa.
 

Ilmastontutkimuslaitos CRU:sta vuotanut aineisto panee ihmettelemään, mikä saa lahjakkaat tiedemiehet toimimaan kuin pahimmat puoluepukarit:

Terrorisoimaan toisin ajattelevia tiedemiehiä estämällä heidän tutkimustensa pääsyä julkisuuteen. Vahtimaan toisten tutkijoiden luotettavuutta, ja sulkemaan vääräoppisuudesta epäillyt piirien ulkopuolelle. Ja manipuloimaan omia tutkimuksiaan mediaseksikkäämmiksi lisäämällä niihin ylimääräistä dramatiikkaa.

Ihmistä motivoivista tekijöistä mahtavin lienee valta ja sen himo. Ja sitä on kertynyt YK:n alaisen ilmastojärjestön IPCC:n kelkkaan hypänneille tiedemiehille enemmän kuin voi edes kuvitella.

Muutamassa keskeisessä tutkimuslaitoksessa vaikuttavat parikymmentä ilmastotutkijaa ovat voineet hyppyyttää maailman poliitikkoja ja hallituksia mielensä mukaan 15 vuoden ajan. Kukaan poliitikko ei kykene kyseenalaistamaan heidän laskelmiaan, malliajojaan eikä tulevaisuuden ennusteitaan. Aihe on aivan liian vaikea, että poliitikot ehtisivät siihen paneutua. Kuinka moni heistä on lukenut edes IPCC:n tiiliskiviraporttien parinkymmenen sivun tiivistelmät, jotka on tarkoitettu kiireisille päättäjille?

Muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta (Tshekin presidentti Vaclav Klaus) poliitikot ovat vain uskoneet. Ja ei heillä muuta mahdollisuutta ole ollutkaan, koska epäuskon esittäminen tässä asiassa merkitsisi poliittisen uran katkeamista, henkilöstä ja puolueesta riippumatta.

Valtavirran ilmastotutkijat elävät suurta, merkityksellistä elämää. He ovat tämän ajan ihailluimpia sankareita. He voivat tuntea pelastavansa maailmaa joka päivä.

Vielä parikymmentä vuotta sitten ilmastotiede oli pieni, uinuva tieteenala maailman yliopistojen ja maatalouskorkeakoulujen käytävien perukoilla. Lyhyessä ajassa siitä tuli tieteistä seksikkäin. Virkoja ja tutkimusrahaa alkoi virrata alalle ennennäkemättömällä tavalla. Ilmastotutkijat nousivat pölyisestä marginaalista valokeilojen loisteeseen.

Ilmaston tutkiminen ja hälyttävien tutkimustulosten sekä ennusteiden esittäminen on ollut sosiaalisesti äärimmäisen palkitsevaa. Ilmastotutkimuksen tähtihetki oli silloin kun IPCC-yhteisö palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla.

Mutta on ilmastotutkimus ollut palkitsevaa myös rahallisesti.

CRU eli 1972 tapahtuneen perustamisensa jälkeen kroonisessa rahapulassa. Tutkijat eivät voineet olla varmoja edes siitä, että saavat palkkansa joka kuukausi. Vuonna 1994 tilanne parani. YK:n ilmastonmuutossopimus tuli silloin voimaan, ja tutkimusmäärärahoja alkoi virrata pienessä Norwichin kaupungissa sijaitsevaan CRU:hun hallituksilta, jotka halusivat tietää kuinka suuri lämmönnousu on odotettavissa.

90-luvulla CRU:n johtaja Phil Jones onnistui keräämään ilmastotutkimukselle 1,9 miljoonaa puntaa. Mutta tällä vuosikymmenellä rahapotti nousi jo 11,8 miljoonaan puntaan, paljastuu vuotaneesta dokumentista.

Toisesta vuotaneesta asiakirjasta käy ilmi, että CRU:n tutkija Tim Osborn teki vuosina 1994–2000 tutkimussopimuksia 174 000 punnan arvosta. Mutta vuosina 2001–2007 hänen saaliinsa nousi jo 764 000 puntaan.

Yhdysvaltalaisen Penn State -yliopiston rahoitus ympäristötutkimuksen laitokselleen oli v. 2000 noin 20 miljoonaa dollaria. Kun yliopisto palkkasi maailmankuulun ”jääkiekkomailan” isän Michael Mannin laitokselle töihin, nousi ympäristötutkimuksen rahoitus nopeasti 55 miljoonaan dollariin. Siitä suurin osa tuli USA:n liittohallitukselta.

Rahavirran jatkumiseksi ilmastotutkijoiden oli pidettävä pelkoa yllä. Tässä tilanteessa ei sopinut kyseenalaistaa hurjimpiakaan ilmastoennusteita. Mitä katastrofaalisemmalta tulevaisuus näytti, sitä halukkaammin hallitukset maksoivat. Toisinajattelijoiden vaientaminen oli ilmastobuumin jatkumisen ehto.

Rahan vastaanottaminen ei tietenkään sinänsä tee ketään moraalittomaksi, mutta rahan merkitys osoittaa sen, kuinka lujasti ilmastotutkijoiden tieteellinen tulevaisuus on kiinni ilmastokatastrofin uhasta. Jos pelko hellittäisi, olisi edessä paluu luonnontieteiden takariviin.

Ei ole ihme, jos noissa olosuhteissa CRU:n lätkäjengi tunsi houkutusta ”pudotuksen piilottamiseen” tai kriitikkojensa sulkemiseen vertaisarvioitujen tiedejulkaisujen ulkopuolelle.

Hakusanalla Climate-gate (Ilmastogate) löytyi maanantaina 7.12.2009 Googlella yli 28 miljoonaa osumaa. Googlen uutiskoosteista puolestaan löytyi samalla hakusanalla noin 5 000 juttua.

Samaan aikaan julkisuudessa olleen Tiger Woodsin vastaavat luvut olivat noin 27 miljoonaa Google-osumaa ja 56 000 juttua Google News-palvelussa.

Vääräleuat ovat kehitelleet näiden lukujen suhteista niin sanotun Tiger Woods -indeksin (TWI). Se heijastelee tiedotusvälineiden halukkuutta tarttua ihmisiä kiinnostaviin aiheisiin. Taustaoletus on, että internetistä löytyvien juttujen kokonaismäärä kuvastaa ihmisten kiinnostusta aiheeseen.

Tiger Woodsin oma TWI on 482, eli jokaista uutisjuttua kohden on lähes 500 google-osumaa. Mutta Climate-gaten TWI on peräti 5 600. Voimme päätellä, että "Ilmastogate" on aihe, josta tiedotusvälineet mielellään vaikenevat, ainakin englanninkielisessä maailmassa. (Lisää viime viikon TWI-lukuja tämän jutun lopussa.)

Kun East Anglian yliopiston ilmastontutkimuslaitoksen CRU:n tiedostoja ja sähköposteja tuli internetin kautta julkisuuteen pari viikkoa sitten, MOT:n toimituksessa arveltiin, että tästä eivät tiedotusvälineet mielellään kerro.

Päätimme siksi paikata aukkoa ja pudottaa hieman tämän skandaalin kotimaista Tiger Woods -indeksiä. (Aikaan ja paikkaan paremmin sopivaksi voisi toki kehittää Linnan juhlat -indeksin, mutta valitettavasti tiedossamme ei ole Google Newsin suomenkielistä versiota.)

Tavallisesti tiedotusvälineet päättävät itse, mitä ne kirjoittavat ja mistä tekevät ohjelmia. Ne myös valitsevat itse juttujensa lähteet ja näkökulmat, ja ottavat silloin tällöin myös harkittuja riskejä. Sitä sanotaan journalismiksi.

Joskus media kuitenkin päästää ulkopuolisia ohjailemaan toimintaansa, vaikka juhlapuheissa, journalistin ohjeissa ja tiedotusvälineen sisäisissä säännöstöissä korostetaan, ettei journalistista päätösvaltaa luovuteta ulkopuolisille. Tiivis yhteistyö ulkopuolisten tahojen kanssa voi olla yksi selitys sille, että joistakin asioista tehdään vähemmän juttuja kuin toisista.

Ilmatieteen laitos on Suomessa vahva vaikuttaja ilmastonmuutosta käsittelevässä uutisoinnissa. Sen johtajat esiintyvät mielellään julkisuudessa kertomassa uusista tutkimustuloksista ja siitä, miten ilmaston lämpenemiseen pitäisi varautua. Laitos järjestää omaa toimittajakoulutusta, ja sen neuvottelukunnassa istuu aina jonkun johtavan tiedostusvälineen edustaja.

Yleisradion kanssa Ilmatieteen laitos on tehnyt yhteistyösopimuksen vuosille 2007-2010. Tässä kopio: Ylen ja Ilmatieteen laitoksen yhteistyösopimus. Sen mukaan "Ilmatieteen laitos pyrkii käyttämään Yleisradiota keskeisenä viestimenä".

MOT on tänä syksynä jo kahdesti törmännyt tilanteeseen, että Ilmatieteen laitokselta olisi pitänyt saada kotimainen asiantuntija tai vaikuttaja vastaamaan muutamiin kriittisiin kysymyksiin. Laitos on kieltäytynyt, ja siksi heidän edustajaansa ei nähdä myöskään tänään esitettävässä ohjelmassa.

Onko tällä nyt merkitystä?

Miettikääpä tätä: Ylen ajankohtaisohjelmissa on viime vuosina käsitelty ansiokkaasti Olkiluodon ydinvoimalan rakentamiseen liittyneitä ongelmia. Mitä jos jostain löytyisi  sopimus, jonka mukaan "Säteilyturvakeskus pyrkii käyttämään Yleisradiota keskeisenä viestimenä"?

Helsingin Sanomissa oli tänään Kööpenhaminen kokoukseen liittyvä ennakkojuttu, jonka grafiikassa esitettiin käyrä viime vuosisadan lämpenemisestä. Kuvion alareunaan oli merkitty lähteeksi "Ilmatieteen laitos".

Suomen Ilmatieteen laitos ei kuitenkaan koosta maailmanlaajuista lämpötilastoa, vaan kyseessä oli ainakin muodosta ja grafiikan ulkoasusta päätellen CRU:n käyrä. Siis juuri se käppyrä, jonka laadintaan liittyviä epäselvyyksiä Climategate-skandaali on tuonut julkisuuteen.

Ilmastogaten myötä paljastuneen tietokonekoodin perusteella on päätelty, että CRU olisi keinotekoisesti leikannut 1930-luvun korkeita lämpötiloja saadakseen vuosisadan lopun lämpötilat näyttämään poikkeuksellisen korkeilta.

Suurella varmuudella ei tässä vaiheessa voi julistaa, että kyseessä olisi suoranainen tiedevilppi. Asia selviää toivottavasti tutkimuksissa, joita ovat käynnistäneet mm. East Anglian yliopisto itse, Britannian meteorologian laitos ja kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC.

CRU on joka tapauksessa syyllistynyt ainakin tiedon panttaamiseen, joka saattaa olla Britannian julkisuuslain vastainen rikkomus. Kuningaskunnan veronmaksajien keskusliitto Taxpayers Alliance onkin tehnyt CRU:n ja sen johtajan professori Phil Jonesin toiminnasta tutkintapyynnön Norfolkin poliisille.

Jos loppujen lopuksi paljastuu, että myös Suomen ilmatieteen laitos on nojautunut CRU:n vääristelemiin tilastoihin, niin ainakin Yleisradiolla ja Helsingin Sanomilla on ongelma.

Ylen ja Ilmatieteen laitoksen yhteistyösopimuksessa ei ole mainintaa siitä, minne sopimuksen rikkomisesta voisi valittaa, joten riittäköön nyt tässä yhteydessä asian julkistaminen.

- - -

Luettelo valikoiduista Tiger Woods -indekseistä perjantaina 4.12.2009 (Lähde tässä).

Climategate: 28,400,000 / 2,930 = 9693
Afghanistan: 143,000,000 / 154,145 = 928
Obama: 202,000,000 / 252,583 = 800
Tiger Woods: 22,500,000 / 46,025 = 489
Gordon Brown: 12,300,000 / 37,021 = 332
 

Climate change: 22,200,000 / 68,419 = 324
David Cameron: 545,000 / 4837 = 113
EU Referendum: 305,000 / 30 = 10167
Socks: 38,100,000 / 7,167 = 5316
Somalia: 85,500,000 / 23,388 = 3656
 

Glasgow: 46,500,000 / 16,733 = 2779
Cardiff: 29,800,000 / 11,439 = 2605
Cricket: 69,200,000 / 32,809 = 2109
Immigration: 61,200,000 / 30,892 = 1981
Hospitals: 72,900,000 / 45,654 = 1597
 

Ryanair: 4,740,000 / 3258 = 1455
Childcare: 3,950,000 / 3,014 = 1311
Electricity: 58,000,000 / 49,495 = 1172
Muslims: 19,900,000 / 19,568 = 1017
Germany: 95,600,000 / 94,543 = 1011
 

Celebrity: 38,200,000 / 48,767 = 783
Education: 137,000,000 / 175,602 = 780
Parliament: 56,500,000 / 75,932 = 744
World Cup: 44,800,000 / 63,571 = 705
Paris: 86,700,000 / 157,319 = 551
 

Newspapers: 19,100,000 / 38,019 = 502
Trains: 9,900,000 / 22,499 = 440
Christmas: 81,900,000 / 187,331 = 437
Al Gore: 2,100,000 / 5,374 = 391
Supermarket: 5,450,000 / 14,124 = 386
 

London: 69,800,000 / 224,422 = 311
Football: 64,100,000 / 246,950 = 260
Putin: 4,840,000 / 18,983 = 254
Sarkozy: 7,740,000 / 45,336 = 171
 

(Ensimmäinen luku osoittaa google-osumien määrän, toinen google news -osumat ja kolmas Tiger Woods -indeksin. Mitä pienempi indeksi, sitä hanakammin tiedotusvälineet ovat tarttuneet aiheeseen. Suuri indeksiluku puolestaan kertoo, että media karttelee aihetta.)

Huh huh, tulipa valittua poleeminen aihe. Rakennemuutospaikkakuntien tukeminen on politiikkaa - ja sellaiseksi herkästi tulkitaan sekin, että koittaa laskea pitävätkö esitetyt arviot loistaviksi kehutuista onnistumisista paikkansa. Kajaanin kohdalla MOT:n soittokierros yrityksille itselleen osoitti, että uusien työpaikkojen määrää liioitellaan, ainakin tässä vaiheessa kun rakennemuutosaika on vielä kesken.

Naapuritontilta tai naapurikunnasta muuttanut työpaikka ei ole uusi. Aivan uudelta eivät vaikuta myöskään työpaikat Oulusta muuttavassa yrityksessä. Sillä nimittäin oli vielä muutamia kuukausia ennen muuttoa toimintoja muualla, mutta muuton jälkeen ei enää ole. Tämän ääneen sanominen ei toivottavasti vähennä sen arvoa, että UPM:n miljoonapäätös uudistaa vanha paperitehdas yritystiloiksi on synnyttänyt Kajaaniin myös uutta työtä ja toimeliaisuutta.

Juttuun liittyvä ministerihaastattelu oli poikkeuksellinen. Ministerin provosoituminen välittyi juttuun asti. Voi tietysti miettiä, kuinka paljon on kyse taktiikasta. Mauri Pekkarisen on varmasti hyväkin ärhennellä etelän medialle, joka koettaa viedä meidän maakunnista tuet. Toiselta puolen - toimittaja poistuu haastattelusta hikoillen, mutta takaraivossa ajatus ”suuttui..toimii hyvin televisiossa.”

Vakavasti. Alueellisilla TE-keskuksilla on käytössään pieniä summia yritysten kehittämiseen, ja Tekesillä suuria summia yritysten innovaatioiden tukemiseen. TE-keskuksissa epäilemättä tiedetään, kuinka hyvin esimerkiksi työpaikkatavoitteet ovat toteutuneet. Tai onko tuilla saatu yrityksiä, jotka todella jäävät alueille. Me muut tiedämme siitä liian vähän. Tiedot tukiin liittyvistä ehdoista, esimerkiksi työpaikkatavoitteista eivät ole julkisia. Niiden pitäisi olla.

Ei ole tässä tarkoitus väittää, että elinkeinotukia ei pitäisi myöntää, niitä kun taitaa olla muissakin maissa. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että tuilla on aina myös kilpailua vääristävä vaikutus. Kemijärvellä tämä poliittisessa paineessa tietoisesti unohdettiin.

Nykylain mukaan yrityksen saama tuki tulee periä takaisin, jos toiminta siirtyy tai supistuu ennen kuin tukien viimeisestä maksatuksesta on kulunut kolme vuotta. Kemijärvelle toimintansa siirtänyt mikkeliläisyritys teki juuri näin. Se joutui pyytämään ministeriöstä erikoisluvan, ettei tukia peritä takaisin. Lupa heltisi.

Kaikki taloudellinen toiminta perustuu luottamukseen. Kapitalismi ei toimi, jos luottamusta ei ole. Erityisen tärkeää on luottamus pankkeja kohtaan. 

Jos Finanssivalvonta antaa vapaat kädet markkinajohtaja Nordealle myydä mitä tahansa tuotteita tavallisille asiakkaille, voi käydä niin kuin Merenneito-sijoitusten kohdalla on käynyt noin 1 500 suomalaiselle: asiakas menettää pääomansa.

Nordeassa on kaiken lisäksi voitu olettaa, että pettyneet asiakkaat yleensä häviävät kiistansa pankkia vastaan Arvopaperilautakunnassa. Katastrofin ainekset ovat valmiina.

On toki mahdollista, että Nordeassa ei ole tietoisesti laskettu heikon valvonnan ja sääntelyn varaan. Tilaisuus on tehnyt varkaan.

Suomen finanssialan lobbarit ovat pitäneet huolen siitä, että meillä on löysä valvontajärjestelmä. Kuluttajansuoja ei ole kiinnostanut alaa. Päinvastoin: tärkeintä on saada pankin kehittämiin "tuotteisiin" mahdollisimman paljon asiakkaiden rahaa.

Tämä on johtanut siihen, että ihmiset eivät oikein uskalla luottaa pankkiinsa ja sijoitusneuvojaansa. Ehkä tämä on osaselitys sille, että suomalaiset pitävät miljardeja tavallisilla tileillä.

Olisi Nordean "poikien" ja koko alan etu, että Suomessakin olisi kapitalismiin kuuluva valvonta ja sääntely finanssialalla. Kelvollinen, länsimainen kuluttajansuoja kasvattaisi säästäjien luottamusta koko alaan. Säästäjät toisivat enemmän rahaa sijoitusneuvojille, jos vanhan ajan kapitalismin ryöstömentaliteetti saataisiin valvonnan kautta kitkettyä Suomesta. Pankit tekisivät parempaa tulosta, jos asiakkaiden luottamus saataisiin palautettua.

Mutta finanssiala ei pysty tähän itse. Vuosi sitten alkanut finanssikriisi tuntuu tavallisten pankkiasiakkaiden arjessa. Nyt olisi poliitikoilla loistava tilanne näyttää, että myös finanssialalla tarvitaan kuluttajansuojaa.

MOT:n tämänkertaisessa jaksossa sekä finanssialasta vastaava ministeri Mari Kiviniemi (kesk) että eduskunnan talousvaliokunnan puheenjohtaja Jouko Skinnari (sdp) osoittavat olevansa tietoisia ongelmasta.

Valtiovarainministeri Jyrki Kataiselle (kok) annettiin mahdollisuus osallistua keskusteluun. Pitääkö lähteä siitä, että Finanssivalvonnan suhtautuminen kuluttajansuojaan edustaa Kokoomuksen linjaa? Anneli Tuominenhan on valittu Finanssivalvonnan johtoon Kokoomuksen tuella.

Katainen antoi kuitenkin haastatteluvuoron Kiviniemelle, jonka vastuulle finanssivalvonta muodollisesti kuuluu. Anneli Tuominen puolestaan siirsi MOT:n pyynnön alaiselleen Jarmo Parkkoselle. Kiitokset heille.

Vuosi sitten pankit eivät luottaneet toisiinsa, ja kapitalismi uhkasi tukehtua luottolamaan. Se luottamus on pikkuhiljaa palautunut. Nyt tarvittaisiin uusia toimia, jotta myös pankkien asiakkaat voisivat luottaa pankkeihin.

(Seuraava kirjotus on julkaistu alun perin CO2-Raportti -verkkolehdessä 21.11.2009.)

- - - - - - - - - - - - -

Tällä foorumilla on annettu tilaa Yleisradion sisäiselle ohjelmakritiikille julkaisemalla uudelleen toimittaja Pasi Toiviaisen kirjoitus hänen omasta Yle-blogistaan. Toiviainen arvostelee siinä kovin sanoin tuottamaani MOT-ohjelmaa ”Ilmastokatastrofi peruutettu” (TV1, 9.11.2009), jonka toimittaja oli Martti Backman.

Heti alkuun kiitokset CO2-raportin toimitukselle mahdollisuudesta vastata kritiikkiin. Ja muutama sana keskustelun tyylistä: kollega Toiviainen käyttää MOT:sta muun muassa seuraavanlaisia ilmaisuja: hömppää, sumutusta, räksytystä, inttämistä, sotkemista, hämäystä, älytöntä, populismia, häränpyllyjä, käsitekikkailua…

Riittänee. Minulle on jäänyt epäselväksi, mihin tällä tyylillä pyritään - onko toimittajakollegan provosointi Toiviaisen päätarkoitus? Mitä järkeä on polarisoida ilmastokeskustelua kahden vastakkaisen leirin väliseksi haukkumiskilpailuksi, jossa pisteitä kerätään ilkeyksillä?

Kaiken kaikkiaan Toiviainen analysoi MOT:n yhtä jaksoa noin kymmenen sivun mittaisella kirjoituksella. Saksalainen voisi kutsua häntä sarkastisella kutsumanimellä Vielschreiber (henkilö, joka yrittää peittää tekstinsä heikkoudet sen määrällä), mutta omasta puolestani yritän pidättyä enemmältä nimittelyltä.

Sananen omasta taustastani: olen suorittanut FK-tutkinnon maantieteessä vuonna 1982 ja toimittajan paperit sain Sanomien toimittajakoulusta 1983. Sanomissa työskentelin vuoteen 1998, sen jälkeen olen ollut Ylessä Motissa. Olen ollut mukana perustamassa Skepsis ry:tä 1987 ja Tutkivan journalismin yhdistystä 1992.

Myönnän, että minulla on tässä omakin kana kynittävänä, koska Toiviainen haukuskeli taannoin kirjassaan vuonna 2006 tekemääni ilmastoaiheista ohjelmaa. Hän on itse asiassa jo useiden vuosien ajan ruotinut MOT:n journalismia ja sen motiiveja, ottamatta minuun tai Backmaniin kertaakaan yhteyttä. Toiviainen ei ole käynyt toimittajakoulua, joten hän ei liene kuullut ’audiatur et altera pars’ –periaatteesta.

Tilan ja vapaa-ajan säästämiseksi en ala tässä ruotimaan Toiviaisen jokaista lausetta. Yksi esimerkki tehtävän tylsyydestä riittänee: Toiviainen protestoi sitä, että Backman ”hehkuttaa” IPCC:n kolmosraportissa näkyvästi esiteltyä pohjoisen pallonpuoliskon tuhatvuotista lämpötilarekonstruktiota eli ns. lätkämailakäyrää ilmastonmuutosliikkeen ikonina ja tunnuslogona. Tämä on muka tolkutonta paisuttelua.

No, Mannin lätkämailaa on kutsuttu ilmastonmuutoksen ikoniksi myös muun muassa BBC:llä, ja vaikka ei olisikaan, niin Backmanin sanavalinta on täysin paikallaan. Britanniassa oli taannoin ilmastonmuutostiedotuskampanja, jonka bussi kierteli maata kyljessään iso kuva (logo) Mannin mailasta. Lätkämaila taisi olla painettuna IPCC:n TAR:ssä peräti neljä kertaa – joten sitä sopii vallan hyvin kutsua logoksi. Toiminta ilmastopoliisina ei riitä Toiviaiselle, vaan hänen on yritettävä myös kielipoliisina. Lycka till.

Toiviaisen mediakritiikissä toistuu tavan takaa meteorologian emeritusprofessori Juhani Rinne. Hän näyttää korostavan, ettei ilmaston lämpenemisen todistamiseksi tarvita lämpötilamittauksia eikä –rekonstruktioita, vaan ilmastofysiikan yhtälöt riittävät: globaali ilmasto lämpenee keskimäärin joka tapauksessa, koska hiilidioksidi, metaani ja muutamat muut ihmisen toiminnasta aiheutuvat kasvihuonekaasupäästöt lämmittävät ilmakehää. Ja jos merkittävää kasvihuonelämpenemistä ei ihan vielä ole havaittukaan, niin jonkin verran nousua on luvassa ainakin joskus tulevaisuudessa, ainakin jos päästöjen kasvu jatkuu hillitsemättömänä.

Itse asiassa keskustelu voitaisiin lopettaa tähän, koska kukaan järkevä ihminen ei ole muuta väittänytkään. Toki tieteen marginaaleissa pyörii monenlaista ajattelijaa, jotka voivat kehitellä teorioita eetteripyörteistä tai hiilidioksidin viilentävästä vaikutuksesta. MOT:n niputtaminen tällaisten huuhareiden joukkoon on kuitenkin – miten sen sanoisi kohteliaasti – sangen epätoivoista.

Toiviainen välttää visusti ottamasta kantaa MOT:n esittelemään Lindzenin ja Choin tuoreeseen, arvovaltaisessa lehdessä (GRL) vertaisarvioituun tutkimukseen, joka perustui satelliittimittauksiin maapallon ulossäteilystä. Sen mukaanhan ilmastomallit ovat säteilytasapainon osalta väärässä, ja ilmakehän lämpötilan "herkkyys" hiildioksidipitoisuuden kasvulle on huomattavasti luultua pienempi.

Lindzenin johtopäätöksistä huolimatta MOT:ssä on kerta toisensa jälkeen korostettu, että hiilidioksidi on kasvihuonekaasu, jonka pitäisi lämmittää ilmakehää. Eikä IPCC:n konsensuksen pohjalla olevaa viime vuosisadan 0,7 asteen lämpenemistäkään ole kiistetty. Mittaukset ovat mitä ovat; ne voivat sisältää mm. UHI-ilmiön aliarviointia, mutta kun vuoden 1979 jälkeen käytössä olevat satelliittimittauksetkin viittaavat jonkin sortin lämpenemiseen, niin näillä mennään.

Nyt tullaankin kiistan ytimeen: onko vastaavanlaista lämpenemistä koettu koskaan aiemmin? Omien vaatimattomien luonnonmaantieteen opintojeni perusteella tiesin jo ennen kuin tämä keskustelu alkoi, että ainakin Suomessa oli keskiaikana ja varsinkin holoseenin alkupuolella lämpimämpi ilmasto kuin nyt, joten täällä ei ainakaan ole merkkejä mistään ainutlaatuisesta lämpenemisestä. Metlan tutkijoilta olen sittemmin kuullut, että tämän pitäisi jatkua vielä 500 vuotta ennen kuin voitaisiin puhua todella poikkeuksellisesta lämpökaudesta holoseenin mittakaavassa.

Toki tiedän, että "ilmastonmuutoksessa" kyse onkin globaalista lämpenemisestä, jota ei voida todistaa eikä kumota Suomen kokoisen maapläntin säillä. Olisikin todella hienoa, jos keskustelua Suomen ilmastosta ei enää koskaan sekoitettaisi globaaliin ilmastonmuutoskeskusteluun tai ilmastopolitiikkaan. Mutta vaikeaa se on, ja olen siihen itsekin syylistynyt mm. kertomalla MOT:ssä, että Lapin palsasoilta voi löytää merkkejä sekä lämpenemisestä että viilenemisestä.

Relevantti väite sen sijaan voisi olla, että juuri globaalin lämpenemisen vauhti 1900-luvun loppupuolella oli se tapahtuma, jonka vuoksi tiedämme siirtyvämme kohti ihmisen aiheuttamaa ilmastokatastrofia. Tätäkään ei kyllä voi purematta niellä, koska muinaisten lämpötilojen rekonstruoinnissa käytettyjen proksiaineistojen erottelukyky ei salli johtopäätöksiä riittävällä tarkkuudella. Puoli astetta sinne tai tänne – se mahtuu hyvin virherajojen sisään.

Jos luonnollisen vaihtelun ylittävää lämpenemistä ei ole vielä tapahtunut, niin mikä mättää? Ehkä globaali ilmastojärjestelmä onkin monimutkaisempi olio kuin on kuviteltu. Ehkä luonnolliset tekijät eli ns. sisäiset pakotteet ovatkin tärkeämpiä kuin ihmisen aiheuttamat ulkoiset pakotteet, joita muuttelemalla ilmakehän säteilyfysiikkaa on tutkittu laboratorioissa Tyndallin ja Arrheniuksen ajoista asti. Ehkä ihmisen vaikutus ilmastoon onkin kahtalainen, toisaalta lämmittävä, toisaalta viilentävä?

Toiviainen valittaa sitä, että ”skeptikoiden kielenkäytössä jo tapahtunut lämpeneminen ja tuleva lämpeneminen usein tarkoituksellisesti sotketaankin toisiinsa ja näin hämätään suurta yleisöä.” Outo väite, koska aito skeptikko ei voi ottaa kantaa tulevaan lämpenemiseen. Kiista koskee nimenomaan jo tapahtuneen lämpenemisen väitettyä ainutlaatuisuutta.

Toiviainen kirjoittaa, että ”todellisuudessa mallit tietenkin perustuvat havaintoihin oikeasta luonnosta ja kuvaavat sitä varsin hyvin”. Onko suuri ihme, että supertietokoneilla on pystytty toistamaan viimeksi kuluneiden 150 vuoden mitattu lämpötilakehitys? Samoilla koneilla pystyttäisiin varmasti rekonstruoimaan myös menneitä pörssikursseja. Tulevaisuus on kuitenkin toinen juttu.

Todellisuudessa mallien ennusteet eivät ole parantuneet, vaan ne muodostavat edelleen vappuhuiskan kaltaisen, vuoteen 2100 ulottuvan noin viiden celsiusasteen haarukalle leviävän alueen. Tekee mieli kysyä, että mikä malli on ”varsin hyvin” kuvannut nyt päättymässä olevan vuosikymmenen lämpötilakehityksen? Toiviaiselle pisteet siitä, että hänkin näyttää nyt myöntävän lämpenemisen pysähtyneen, mutta pitkä miinus siitä, että hän on tietävinään tämän ”notkahduksen” todellisen syyn: se on luonnollista vaihtelua.

Ilmatieteen laitoksen toimittajille järjestämällä ilmastonmuutoskurssilla kuulin tälle selitykselle vielä hienomman nimen: "Ilmastojärjestelmän sisäisestä dynamiikasta johtuvat syyt". Mutta hetkinen; tämähän on ihan silkkaa stiiknafuuliaa. Mitkä syyt?

Ilmaston muutosten syiden selvittäminen kuuluu geotieteiden perustutkimukseen, joka ehkä pystyy aikanaan vastaamaan tähänkin kysymykseen. Nykyinen ilmastotiede ei pysty sanomaan muuta kuin että luonnollinen vaihtelu peittää alleen kasvihuonelämpenemistä.

Al Gorella on tapana sanoa, että lämpeneminen on piilossa "pipelinessa" eli jossakin putkessa. Mutta kukaan ei tiedä missä se putki sijaitsee; valtameriä on ehdotettu, mutta riittävän syvältä ei ole päästy mittaamaan. Uskon asia siis tämäkin.

Jotenkin tuntuu siltä, että ilmastotieteeltä on viety työrauha. Alan ympärillä kuhisee poliitikkoja, lobbareita, liikemiehiä ja journalisteja, jotka odottavat – kiistan molemmilla puolilla – yksittäisiä ja hätkähdyttäviä todisteita oman, jo lukkoon lyödyn näkemyksen ja maailmankatsomuksen tueksi. Ja osa tutkijoista on valmis tekemään työtä käskettyä.

Niin sanotulla alarmistipuolella odotetaan, että ilmasto lämpenisi tutkijoiden enemmistön eli ns. konsensuksen ennustamalla tavalla. Heillä on tukenaan säteilyfysiikan yhtälöitä ja vuosien 1976-1998 lämpeneminen, joka on IPCC:n mukaan 90 prosentin todennäköisyydellä ainakin puoliksi ihmisen kaasupäästöjen seurausta. Alarmistit myös odottavat, että skeptikot paljastuvat tupakka- ja öljy-yhtiöiden syöttiläiksi.

Niin sanotulla denialistipuolella joko iloitaan biosfäärille suotuisasta pienestä lämpenemisestä ja CO2-lannoituksesta, tai odotetaan globaalin keskilämpötilan putoamista takaisin viime vuosisadan keskiarvoihin. (Ennennäkemätöntä kylmenemistä tuskin toivoo kukaan.) Denialistit odottavat myös todisteita siitä, että koko AGW-koulukunnan oppirakennelma perustuisi salaliittoon, huijaukseen tai vuosisadan pahimpaan erehdykseen. Tieteessä on erehdytty ennenkin, eikö vain?

Näiden ääripäiden välissä pitäisi normaalilla tieteenalalla olla skeptinen suuri enemmistö, joka suhtautuu uteliaan nöyrästi siihen mitä luonnolla on kerrottavaa. Valitettavasti sellainen enemmistö näyttää puuttuvan ilmastonmuutostieteestä, mutta nuorelle tieteenalalle se ei ole erikoista. Skeptinen enemmistö puuttuu toki myös journalismista, minkä ei pitäisi olla kenellekään yllätys. Yhtään otsikkoa ei saada tutkimuksesta, jonka mukaan ilmasto on jotakuinkin suurin piirtein keskimäärin ennallaan; paitsi ehkä Savon Sanomissa.

Sivistyneessä väittelyssä pitäisi keskittyä vastapuolen vahvimpiin argumentteihin ja välttää kompastelu lillukanvarsiin. Annankin nyt Pasi Toiviaiselle ja muille alarmisteille vinkin, jonka avulla tästä inttämisestä ja nimittelystä voitaisiin päästä irti.

Käänsin viime kesälomalla huvikseni australialaisen Joanne Novan laatiman väittelyoppaan, jonka nimeksi tuli ”Ilmastoskeptikon käsikirja”, ja jonka Ilmastofoorumi ry. ystävällisesti taittoi ja pani omille sivuilleen kaikkien luettavaksi.

En ole ihan kaikesta samaa mieltä Novan kanssa, mutta mielestäni oli tärkeää että tämä puheenvuoro saatiin suomen kielelle. Käsikirjassa painotetaan erityisesti sitä, ettei ilmaston lämpeneminen kerro mitään ilmaston lämpenemisen syistä. Lukemattomissa uutisissa ja väittelyissä juuri tämä onkin ensimmäinen kompastuskivi, jonka jälkeen ilmastomopo lähtee käsistä. Käsikirjassa kehotetaan myös välttämään hedelmätöntä jankutusta siitä, kumman osapuolen vetoomuksissa on enemmän tiedemiesten allekirjoituksia. Tiede kun ei ole demokratiaa.

Nova kehottaa sen sijaan keskittymään neljään argumenttiin:

1) Kasvihuonelämpenemisen sormenjälki puuttuu. Tropiikin troposfäärissä ei ole havaittu mallien ennustamaa lämpösaareketta, jonka pitäisi syntyä kasvihuonekaasujen vaikutuksesta. Lämpöä on kuulemma löydetty mm. tuulimittauksilla, mutta eikö sentään olisi viisainta luottaa lämpömittareihin?

2) Jääkairausten tulokset osoittavat, että luonnossa lämpötila muuttuu ensin ja hiilidioksidin pitoisuuden muutokset ovat vain hitaita seurauksia lämpötilan muutoksista. Vastaväitteen mukaan hiilidioksidi vauhdittaa lämpenemistä sitten kun se on päässyt vauhtiin. Mutta miksi lämpeneminen ei ole koskaan karannut käsistä, vaan lämmönnousu aina päättää kesken kaiken lopettaa tuhotyönsä hiilidioksidin noususta piittaamatta?

3) Maapallo ei enää lämpene. Siis se ei ole lämmennyt vuoden 2001 jälkeen, tai vuoden 1998 jälkeen, tai tilastollisesti merkitsevästi edes vuosien 1995 tai 1988 jälkeen. Mallien mukaan alailmakehän pitäisi lämmetä keskimäärin 0,2 astetta vuosikymmenessä. Tämä on tieteellinen ennuste, koska se voi falsifioitua lähivuosikymmenien aikana. Missä vaiheessa ns. konsensus ilmoittaa kriteerinsä tälle falsifioinnille?

4) Hiilidioksidin lämmönpidätyskyky on saavuttamassa rajansa. Kiistaton tosiasia on, että hiilidioksidin lämmitysvaikutus kasvaa vain logaritmisesti, eli jokaista ilmakehään lisättyä CO2-molekyyliä vastaa edellistä vähäisempi lämpövaikutus. Ilmastomalleihin sisältyy kuitenkin oletus, että hiilidioksidin aiheuttama pieni lämpeneminen aiheuttaa tärkeimmäin kasvihuonekaasun eli vesihöyryn lisääntymisen myötä useiden asteiden lisälämpenemisen. Valitettavasti tätä on hankala mitata – vai onko jossain Keelingin käyrän kaltainen, ilmakehän keskimääräistä H2O-pitoisuutta kuvaava pitkän ajan tilastollinen aikasarja, josta tämä positiivinen palautekytkentä kävisi ilmi?

Pian MOT-ohjelman lähetyksen jälkeen julkisuuteen vuoti suuri määrä Britannian johtavan ilmastontutkimuslaitoksen CRU:n sähköposteja ja muita tiedostoja, joiden sisällön merkitys ei tätä kirjoittaessani ole vielä selvinnyt. Denialistipiireissä on kuitenkin riemuittu, ja alarmistit ovat huutaneet poliisia apuun.

Lukemani CRU-viestit kertovat mm. siitä, että lämpenemisen pysähtyminen on eräille IPCC:n johtohahmoille todellinen ongelma. Alan keskeiset henkilöt myöntävät keskinäisessä viestien vaihdossaan, että he eivät ymmärrä mistä on kysymys. Mutta julkisuuteen päin toistellaan, että tämä vuosikymmen on kuitenkin keskimäärin lämpimämpi kuin edelliset - ikään kuin vaikea kysymys luontaisen vaihtelun syistä olisi sillä selvitetty.

Viestit paljastavat myös, että näytelmän keskushenkilöt ovat poliittisesti aktiivisia omassa asiassaan. Karmeimpia ovat tunnetun skeptikon kuolemalla ilakointi ja skeptikoihin kohdistuvien väkivaltaisten tunteiden myöntäminen - mutta hei, ilmastotutkijatkin ovat vain ihmisiä. Kukapa ei silloin tälllöin sortuisi alatyyliin yksityisissä viesteissään.

Asiallinen debatti ilmastonmuutosten syistä ja seurauksista edellyttäisi kuitenkin tunteiden pitämistä kurissa. Jos nimittäin ilmastotieteen pohjalta halutaan tehdä satojen miljardien eurojen hintaista ilmastopolitiikkaa, se ei voi perustua mihinkään vihanpitoon eikä nimittelyyn. Tieteen ammattilaisten ei kannata ottaa oppia ainakaan journalistien keskinäisestä nokittelusta.

Kirjoittaja on Ylen MOT -ohjelman tuottaja.