Kekkonen lähtee, kuka tulee?

Tamminiemen pesänjakajien merkitys Suomen poliittiselle journalismille

Lokakuun alussa 1981 ilmestyi pikkuinen poliittinen pamfletti, joka liittyi silloin Suomessa käytyyn presidenttipeliin ja poliittiseen valtataisteluun, jollaista Suomessa ei ole sen jälkeen nähty.

Kirjassa esitellään 22 suomalaista politiikkoa, joiden arvelimme olevan jollain tavalla mukana vuoden 1984 presidentinvaaleissa. Lisäksi kirjaan otettiin aineistoa, jota silloin - 21 vuotta sitten - ei ollut tapana käsitellä sellaisissa vakavasti otettavissa tiedotusvälineissa kuten Helsingin Sanomat, Uusi Suomi, Hufvudstadsbladet, radio tai televisio. Asioita käsiteltiin kyllä Pikajunassa tai Nykypostissa.

Nämä teemat olivat silloisen presidentin kyky hoitaa valtionpäämiehen virkaa, suomalaisten poliitikkojen puuhastelu Neuvostoliiton suurlähetystön edustajien kanssa täällä Suomessa, pitkäaikaisimman presidenttiehdokkaan raskas juopottelu ja poliitikkojen ja kansanedustajien rellestely kaupungilla.

Se hirvittävä kohina, joka siitä kirjasta syntyi, syntyi lähinnä viimeksimainitun teeman takia. Se oli sellainen kevennys, Olavi Martikaisen persoonan ympärille rakennettu fiktiivinen tarina ilman nimeä.

Kun kirja ilmestyi, saimme siitä varsin yksiselitteisesti kielteisen tuomion. Poliittikojen mielestä se oli törkyä. Toimittajakollegat olivat sitä mieltä, ettei kirjassa ollut mitään uutta; kaikki tämä on ollut tiedossa. Ihmiset kuitenkin ostivat sitä ihan hulluna.

Myyntimenestys johtui siitä, että kirja ilmestyi kuukausi sen jälkeen, kun Urho Kekkonen oli sairastunut ja jäänyt sairaslomalle. Kymmenen päivää kirjan ilmestymisen jälkeen Kekkonen luopui vallasta. Ihmisten tiedonjano oli ihan tolkuton. Me toimittajat emme olleet pystyneet sitä lehdissä, radiossa ja televisiossa täyttämään.

Kirja tehtiin siis vuoden 1984 vaaleja varten, mutta vaalit tulivat kaksi vuotta ennen kuin olimme osanneet kuvitella.

Koskaan en ole ajatellut, että kirja olisi tutkivaa journalismia. Se ei täytä niitä Virtasen Matin (avajaispuheessa mainittuja) kriteereitä, että se olisi perusteellinen ja kriittinen. Kriittinen se on, mutta ei perusteellinen. Silloisen mittapuun mukaan se oli vähän liiankin kriittinen.

Meillä ei ollut mitään suurta kysymystä, johon olisimme lähteneet penkomaan vastausta. Perusasetelma oli sellainen, että meillä oli jumalaton määrä valmiita vastauksia, mutta niihin liittyviä kysymyksiä ei ollut oikein korrektia esittää julkisesti. Ja me halusimme saada vastaukset kansalaisten tietoon.

Suurin kritiikki kohdistui siihen, että kirja tehtiin salanimellä "Lauantaiseura". Erityisesti lehtien nimimerkkipakinoitsijat arvostelivat meitä siitä, että esiinnyimme nimimerkin suojissa.

Minun piti oikein miettiä tätä tilaisuutta varten, harkitsimmeko omalla nimellä kirjoittamista. En muista, että olisimme vakavasti harkinneet. Salanimi oli silloin aivan luonteva.

Vuosiksymmeniä oli kaikki kiinnostava poliittinen ja varsinkin ulkopoliittinen aineisto julkaistu nimimerkkien kolumneissa. Kaikki herkkä ja kiinnnostava tieto oli aina nimimerkkien takana.
Ja tietenkin meillä oli jonkin verran kokemusta nimimerkkien käytöstä ja kirjoittamisen rajoista niihin aikoihin omassa lehdessämme Helsingin Sanomissa. Meillä oli ollut nimimerkki "Kummitäti", joka ilmestyi lauantaisivuilla ja jota Aarno Laitinen toimitti. Siihen koottiin pikkutapahtumia viikon varrelta suomalaisessa politiikassa. Yhtenä lauantaina Kummitäti kertoi, kuinka hän kävi Paavo Väyrysen asunnolla Väyrysen vieraana ja kuvaili, miltä maisema näyttää Väyrysen keittiön ikkunasta aamulla neljän aikaan. Se nimimerkkikirjoittelu loppui sitten siihen. Rouva Väyrynen ei pitänyt kirjoituksesta.

Olen aika varma, että ajattelimme myös, että jos emme kirjoita salanimellä, niin omalle lehdellemme Hesarille tulisi siitä vaikeuksia.
Silloisten termien mukaan lehti joutuisi Tamminiemen, Saariniemen ja Kremlin kiroukseen, ja se ei ollut silloin mikään kevyt asia. Jos joutui Kremlin tai Tamminiemen kiroukseen, silloin oli poliittisen yläluokan ulkopuolella.
Ehkä sellaistakin pelättiin, että Erkon idänsuhteisiin voisi tulla ongelmia. Ja tietenkin pelättiin, että meidän omat tietolähteemme voivat tyrehtyä. Vaalit olivat tulossa, ja politiikan toimitttajien täytyi saada tietoa tavallista enemmän. Mutta epäilen myös, että yksi syy salanimen käyttöön oli se, että niin kirjan teko oli paljon jännempää.

Kirja oli satiiria ja ironiaa, mutta se ei vaan mennyt yhtään perille. Martti Pura kirjoitti jollekin palstalle, että satiiri ei ole Suomessa sallittua: meitä ei saa pilkata.

Yksi syy salanimeen saattoi olla se, että silloin 21 vuotta sitten Suomessa elettiin jännittävässä salailun, sievistelyn, pelottelun ja piilottelun ilmapiirissä. Saattaa olla, että me olimme itse mukana siinä ilmapiirissä ja oli aika luontevaa, että mekin salaamme jos kerran kaikki muukin on salaista. Nyt se tuntuu hassulta.

Kirja tehtiin alunperin WSOY:lle, mutta kun Södikan herrat sen lukivat, seurasi päätös, ettei sitä julkaista. He antoivat vapaat kädet löytää kustantaja, koska ilmeisesti olettivat, ettemme löydä kuitenkaan.
Saimme kuulla, että Lehtimiehet Oy:llä oli pöytälaatikkofirma Kustannusvaihe Ky, ja että sen nimissä on joskus jokin kirja julkaistu. He sitten ottivat sen, pitkin hampain. Gummerus julkasi viimeisen painoksen ihan siitä syystä, että Kustannuvaihetta ei ollut enää olemassakaan.

Kirja ilmestyi lokakuussa, vaalit olivat tammikuussa. Koivisto valittiin presidentiksi, ja kuukausi sen jälkeen WSOY:n pääjohtaja ilmiantoi meidät kirjan tekijöiksi. Siitä alkoi toinen jumalainen sota.

Alkoi myös viikkoja kestänyt sananvapauskeskustelu, minkä heijastuksia eletään edelleenkin.

Sen ilmiannon jälkeen meitä kuulusteltiin kolme viikkoa. Kirjan sisältö tai salanimen käyttö ei ollut mikään kysymys, vaan kuulustelujen keskeinen sisältö oli Kustannusvaihe Ky. Koko ongelman ydin oli siinä. Me esiinnyimme "väärän lipun alla". Hesarin toimittajat eivät olisi saaneet tehdä Hymy-lehden kustantajalle minkäänlaista hommaa, edes vapaa-aikanaan. Se oli se todellinen synti, mikä tehtiin ja mistä meitä rangaistiin. Muodolliset perustelut olivat kyllä toisenlaiset.

Välimiesoikeus totesi sitten rangaistukset (Laitisen irtisanomisen) laittomiksi. Jos olisimme kirjoittaneet kirjan oikeilla nimillämme, työnantajalla olisi ollut oikeus irtisanoa Laitinen. Salanimi oli siis lopulta suoja.

Mitä tämä prosessi sitten sai Suomesa aikaan?
Jostain syystä en ole nähnyt yhtään tieteellistä tutkimusta (aineistoa olisi valtavat määrät), jossa tätä kirjaprosessia olisi tutkittu. Mielipideilmasto vaihtui täysin kesken prosessin.
Muutama viikko sitten julkaistussa väitöskirjassa oli omistettu kokonainen luku meidän läpyskälle. Luvun otsikko oli "politiikan ilmanraikastaja". Tämä oli Lasse Lehtisen tiivistelmä, mikä oli tämän pamfletin merkitys suomalaiseen yhteiskuntaan, politiikkaan ja journalismiin. Mutta on esitetty ihan toisennäköinenkin näkemys, että tämä oli hajupommi.

Sananvapauskeskustelusta seurasi - vaikka en pysty sitä nyt tieteellisesti todistamaan - se, että suomalaisessa poliittisessa journalismissa kriittisyys kasvoi ja samalla vallanpitäjien yksityisyyden suoja hieman väheni.
Samoin kumpusi aika rajua politiikan vastaisuutta, josta vuosikymmenen lopulla kannoin jo itse synnintuskaa.
Salanimellä kirjoittamnen on vähentynyt, vaikka tässä seminaarissa on esitetty toisenlaistakin arviota. Ainakin kolumnistit esiintyvät nykyisin omilla nimillään (Veikko Viisi on kadonnut, Max Jakobson on arvostettu kolumnisti).

Kirjan nähtiin auttaneen Mauno Koivistoa presidentiksi, koska siinä annettiin aika myönteinen kuva Koivistosta, kirjaa myytiin 160 000 kappaletta ja miljoona ihmistä luki sen. Mutta kirjasta myytiin vain satatuhatta ennen presidentinvaalia, melkein toinen mokoma meni vasta vaalien jälkeen. Kirjanen saattoi siis vaikuttaa perhosen siiveniskuna myös Ahtisaaren valintaan (1994), koska politiikan vastaisuus pudotti Sorsan esivaaleissa ja juopon Karjalaisen mustahevoskammosta sai alkunsa suora kansanvaali. Mutta Koivisto-buumi oli jo menossa, kun kirja ilmestyi.

Suomen Kuvalehdessä Lasse Lehtinen kolme vuotta sitten arvioi tätä kirjaa näin: "Poliittiseen journalismiin Tamminiemen pesänjakajat jätti pysyvän jäljen. - - - Kun journalisti aikaisemmin koki rikkovansa hyvää lehtimiestapaa, jos hän kertoi kielteisiä seikkoja päätöksentekijöiden henkilökohtaisista ominaisuuksista, hän nykyään tuntee tekevänsä virkavirheen, jos jättää sellaisen kertomatta."
Jos näin on, niin hyvä on.

Arto Astikainen
Arto Astikainen on Helsingin sanomien politiikan toimittaja ja Pesänjakajien tekijäryhmän, Lauantaiseuran jäsen 1981