Kuka tarvitsi Pentti Kouria?

Minä halusin olla erilainen taloustoimittaja, en niinkään tietoisesti tutkiva journalisti. Minkä takia halusin olla erilainen taloustoimittaja?

Osasyyllinen siihen on Esko Seppänen, jonka ohjelmia, radiosta esitettyjä yhtiöiden omistustietoja yritin teini-ikäisenä hahmottaa päässäni. Samoin yritin kuulokuvan perusteella hahmottaa päässäni, miten Yhdyspankin omistus menee ja miten Julinien suku on kehittynyt. Se oli vaikeata. Kirja tarvittiin.

Olin siirtynyt Suomen Kuvalehteen 1987 Helsingin Sanomista ja keskittynyt aika paljon pankkeihin jo Hesarissa. Minua harmitti silloin se maailma, osittain, jossa taloustoimittajat elivät. Se oli maailma, missä yritykset eivät koskaan tehneet oikeastaan mitään hirveän väärää, yritykset eivät tehneet koskaan rikoksia ja jossa viesti joka yrityksestä lähti liikkeelle, se meni aika hyvin läpi.

Minä yritin omasta mielestäni päästä hiukan syvemmälle niissä asioissa ja jossain mielessä varmaan pääsinkin. Siirryttyäni Suomen Kuvalehteen minusta tuntui, että sain vapaammat kädet ja enemmän vapaata aikaa työskentelyyn. Tein jutun jossa kerrottiin Kemiran asekaupoista 1988. Se oli ehkä sellainen minulle itselleni tärkeä juttu, jossa ensimmäisen kerran asetettiin kyseenalaiseksi jonkun yrityksen toiminta moraalisesti ja jopa myös juridisesti.

Omalta kannaltani tärkeä oli tietenkin Kouri-juttu, ihan omaa luokkaansa, mutta tärkeintä oli asennemuutos, siirtyminen siihen suuntaan missä kysyttiin tällaisia asioita yleensä.

Vuonna 1989 Suomen Kuvalehdessä julkaistiin juttu, jossa kerrottiin Pentti Kourin yrityksestä vallata suomalaista elinkeinoelämää Neitsytsaarilla ja muissa veroparatiisissa sijaitsevien yhtiöiden avulla.
Se oli alkupiste seuraavalle vaiheelle eli tälle kirjalle ja sitä edeltäville jutuille. Siinä jutussa tiedettiin vasta se, että näitä hämäräperäisiä yhtiöitä oli olemassa ja että niissä on näitä osakkeita ja että Kouri on tässä aktiivinen tekijä.

Juttu sai aika paljon huomiota. Koin sellaisenkin huipentuman urallani, että pääsin televisio-ohjelmaan jossa minua haastattelivat Lenita Airisto ja Tapani Ruokanen. Kouri oli toisena haastateltavana. Minä istuin Lenitan vieressä ja hän kyynärpäällään tökki minua ja sanoi, että "eksä ookkin kateellinen tolle Kourille kun se on rikas!" Se oli varhainen huippuhetki 1989.

Aika pian syksyllä 1989 minulle selvisi, että siinä jutussa minua oli suomeksi sanottuna kusetettu. Osa niistä lähteistä, joita olin käyttänyt, olivat käyttäneet minua hyväkseen, joten se kuva, joka jutussa annettiin tilanteesta näiden suurten osakekauppojen jälkeen oli väärä.

Osakekaupat oli tehty maaliskuussa ja tämä juttu julkaistiin elokuussa. Hiljalleen alkoi selvitä näiden kauppojen tausta. Asia vaivasi minua todella paljon.

Olin muuttanut Tukholmaan, ja alkuvuonna 1990 minulle syntyi idea kirjasta, jossa tutkisin näitä asioita perusteellisemmin. Samaan aikaan sain tietoja, että tässä pelissä Pentti Kourille on jäämässä Musta Pekka käteen. Lisäksi sain kuulla, että nämä yhtiöt eivät olleetkaan Kourin, vaan kyseessä oli operaatio, jossa pankit olivat aktiivisesti mukana ja Kouria ja muutamia muita käytettiin siihen taisteluun, mitä Yhdyspankki ja Kansallispankki silloin kävivät keskenään, ja johon myöhemmin osallistui Postipankki ja joitakin muita tekijöitä.

Kirjaa ajattelin kahdelta kulmalta. Aikaisemman jutun virheet piti korjata. (Olin tehnyt Suomen Kuvalehteen aika näyttävän kansijutun, jossa tiedot eivät olleet kohdallaan.) Ja toisaalta: tarina oli hyvä.

Kuka oli Pentti Kouri? Totta kai minä tiesin kuka Kouri oli. Olin tehnyt hänestä juttuja Helsingin Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä, olin seurannut hänen uraansa ja tavannut hänet lokakuun pörssiromahduksen aikaan New Yorkissa, jossa istuskelin Wall Streetin pilvenpiirtäjän katolla ja katselin kuinka kurssit laskevat. Tiesin että hän on hahmona kiinnostava, mutta nyt mukaan tuli ajatus, että Kourin ympärille voi rakentaa tarinan siitä, mitä oikeasti tapahtui 1980-luvun lopun ja 90-luvun alun pelissä.

Sovin työnantajani Suomen Kuvalehden kanssa siitä, että jos tämä juttu lähtee liikkeelle lehtiin, siinä tapauksessa Suomen Kuvalehdellä on oikeus aineistoon, jota käytin siinä kirjassa. Oli selvää, että se lähti lehtiin. Syksyllä 1990 muut toimittajat oli kiinnostuneita eri syistä tästä asiasta. Kaikki aavistivat, että näiden kauppojen takana on jotain tosi mielenkiintoista, ja sitten keväällä 1991 oli selvää, että tästä tulee aika iso juttu. Siinä käytiin Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden välillä mielenkiintoista journalistista kilpailua sillä tavalla, että HS lopulta muistaakseni huhtikuun alussa -91 julkaisi jonkun epämääräisen jutun, jonka Kansallispankki kiisti samassa yhteydessä.

Me mietimme Suomen Kuvalehdessä hetken aikaa ja päädyimme siihen, että nyt tämä juttu on julkaistava, ja niin tehtiin. Kuvalehden juttu kertoi, että Kansallispankki on ollut mukana operaatiossa, jossa näiden osakekauppojen voittoja on siirretty huomattava määrä pöytälaatikkoyhtiölle veroparatiisiin ja tässä mukana päätöksiä tekemässä olivat Jaakko Lassila ja kumppanit. Se oli se perustunnettu Kouri-juttu. Se oli oikeastaan paljon tärkeämpi kuin koko kirja.

Se oli valtava sensaatio. Kritiikin kärki kohdistui Jaakko Lassilaan ja Hannes Kullvikiin. Vapunpäivänä Kansallispankki ilmoitti aloittavansa meitä vastaan oikeusprosessin ja sen he myös tekivät. Sitä kesti neljä vuotta, ja pikkuhiljaa me voitimme jokaisen erän siinä jutussa.

Media ryhmittyi selkeästi puolustamaan ja vastustamaan. Minä jatkoin kirjan kirjoittamista, ja se ilmestyi lopulta elokuussa.

Jälkeenpäin on nähty, että koko prosessissa ja lopputuloksessa oli selkeitä virheitä ja osasta virheitä on keskusteltu julkisuudessa. Mutta itse tapahtumien logiikka, joka kerrotaan, eli se kuinka nämä kaupat tehtiin, on edelleen ihan luettavissa.

Tämä lähdesuoja on vinoutunut siten, että huhtikuussa 1991 Kansallispankista ei kukaan puhunut minulle enää mitään. Siihen saakka minulla oli Kansallispankkiin mitä ystävällisimmät suhteet, olinhan kirjoittanut mm. erittäin myönteisen elämänkertakirjan Jaakko Lassilasta.

Mutta uskon edelleenkin sen tapaiseen journalismiin, että toimittaja ottaa vastuun lähteistä ja kirjoittaa oman näkemyksensä. Lähdekritiikki on hirmu tärkeää, mutta en ole dogmaattinen. Vaatisin kuitenkin tutkivan journalismin teokselta, että kaikki on lähteet on luetteloitu.

Tekisinkö enää tämän tapaista juttua? Varmasti tekisin, mutta tässä iässä, näillä kokemuksilla olisin vähemmän naiivi. Olen nyt sen verran ollut yrityksissä mukana, että en edes olettaisi, että ilman isäntää kulkevaa rahavirtaa on olemassa, että en edes uskoisi niitä asioita joita minulle 10 vuotta sitten kerrottiin. Toisaalta en myöskään olettaisi, että jok'ikinen pöytälaatikkofirma on olemassa rikollista toimintaa varten, tai että jokainen pankinjohtaja on moraalisesti mätä.

Oma elämäni jakautui aikaan ennen Kouri-juttua ja sen jälkeen. Siitä jäi minulle ikuinen leima. En minä näin paljon mistään jutusta saa kohua aikaan ja tuskin pystyn kirjoittaman tuota parempaa kirjaakaan.

Taistelen parhaillaan yhden tekstin kanssa ja huomaan kyllä, että hyvin kirjojen kirjoittaminen on vuosi vuodelta yhä vaikeampaa. Eikä se ole Sonera-kirja mistä puhun - olen ollut aika loukkaantunut siitä, että ainoastaan hammaslääkärini on kysynyt, olinko minä sen Sonera-kirjan takana.

Harri Saukkomaa
Harri Saukkomaa on Yhtyneiden kuvalehtien julkaisujohtaja. Saukkomaa kirjoitti 1990-luvun alussa kirjan Kuka tarvitsi Pentti Kouria? Suomen pankkimaailmaa ravistelleista tapahtumista, ns. Kouri-kaupoista.