Sonera - journalismia nimellä ja nimimerkillä

Jouko Marttila julkaisi marraskuussa 2002 kirjan Sonera - mitä todella tapahtui? Sitä ennen useiden kuukausien ajan julkisuutta oli hallinnut nimimerkki Pekka Pelottoman "nettikirja", jossa syytettiin Soneran johtoa rikollisesta toiminnasta.

Omaan sähköpostilaatikkooni nettikirja "Minne hävisivät Soneran rahat" kolahti juhannuksen tietämillä. Ensimmäinen reaktioni oli, että ohhoh, onpas kovia väitteitä. Olin nimittäin juuri muutama viikko aiemmin tehnyt päätöksen alkaa itse purkaa Soneran tapausta.

Halusin tutkia kuinka valtion omistajuus ja hallituksen toiminta on vaikuttanut Sonerassa ja ainakin yrittää selvittää syitä siihen, miksi pörssiyhtiö, jonka arvo pörssissä oli noussut moninkertaisesti, romahti saman tien.

Tarkemmin luettuani nettikirjaa havaitsin, että siitä huolimatta, että vaikka se oli erittäin taitava faktan ja fiktion sekoitus, niin aika paljon siinä oli myös totta.

Minulle ei kuitenkaan omien selvitysteni aikana kertynyt nettikirjassa esitetyistä rikosepäilyistä niin vahvaa näyttöä, että olisin halunnut julkaista niitä omassa kirjassani. Ja minulla ei myöskään ollut tarkoitustakaan kirjoittaa vastakirjaa nettikirjalle.

Nettikirja on vihamielinen kirjoitus. Kun esittää vakavia syytöksiä rikoksesta ja se tehdään peitellysti, se ei mene viihdekirjallisuuden piikkiin. Ennemminkin se herättää kysymyksen, mikä on motiivi.

Väitteet telekuuntelusta, jotka on esitetty Helsingin Sanomissa, ovat aivan eri maailmasta. Ne ovat uskottavia. Voimme luottaa siihen, että Hesarin pojat ovat tehneet hyvää ja luotettavaa työtä.

Noin kuukausi nettikirjan ilmestymisen jälkeen Sonera teki UMTS-lisensseistä alaskirjauksen, mikä ikään kuin legitimoi nettikirjan. Yhtäkkiä se olikin totta. Taikaiskusta kaikki mitä siinä sanottiin, muuttui todeksi. Jopa oikeusministeri Koskinen kolumnissaan pari päivää Soneran alaskirjauksen jälkeen totesi, että kirja vaikuttaa erittäin asiantuntevalta, että sehän varmaan kannattaisi julkaista kirjana. Hämmästyttävä kommentti.

Nyt on puhuttu sananvapaudesta, että sitä pitäisi rajoittaa kun netissä voi esittää näinkin vakavia syytöksiä. Mutta mihin se sitten johtaa? Ainakin meidän toimittajien pitäisi olla varovaisia siinä minkälaisiin lähteisiin luotamme ja julkaisemme totena. Väitteethän pitää aina tarkistaa perusteellisesti ennen julkaisua. Minua hieman hämmästytti, kuinka monessa lehdessä nettikirjan väitteet pantiin sitaatteihin ikään kuin asia olisi näin ja lisäksi linkitettiin nettikirjan sivulle. Näin kirja ikään kuin legitimoitiin - että totta kai Relander on rikollinen.

Kun nyt olen tehnyt omaa kirjaani, olen itse kohdannut samanlaisia syytöksiä, joita Harri Saukkomaa sai kuulla Kouri-kirjansa jälkeen. On moitittu, että miksi minä puhun Relanderin kanssa; sehän on täysi roisto. Minä en tiedä onko hän syytön, siitä minulla ei ole näyttöä oikeudellisessa mielessä. Mutta olen yrittänyt kuvata tilanteen joka vallitsi Soneran sisällä, ja mitä mahdollisia syitä siihen on ollut.

Voi olla, että Relander on määrännyt nämä yritysturvallisuusyksikön kaverit penkomaan kaiken, mutta siitä minulla ei ole tietoa. Sen tiedän, että Relander on käynyt keskusteluja Miettisen kanssa moneen otteeseen, mutta onko hän määrännyt rikkomaan lakia, se selviää ehkä näissä rikostutkimuksissa.

Sen tiedän, että kun Relanderin kanssa puhuu, hän kertoo asiat omalta kannaltaan. Mutta olen puhunut myös Harri Vatasen ja Liisa Jorosen kanssa, ja minulla on ollut täysin tiedossa, että tässä on selkeä vastakkainasettelu tietyistä asioista. On minun tehtäväni toimittajana pyrkiä tulkitsemaan ja analysoimaan, mitkä lähteet ovat luotettavia ja uskottavia. Kun läheltä katsoo, niin tietysti kauas on vaikea nähdä.

Lopuksi voisin sanoa, että vaikka toimittaja kuinka hyvin tekee työnsä ja on lukijan asialla, hänellä on aina riski joutua hyväksikäytetyksi. Tietyllä tavalla toimittaja on aina lähteidensä vanki.

Jouko Marttila
Marttila on Arvopaperin taloustoimittaja.