Tulonjako journalistin haasteena

Tieto lisää tuskaa, jos tulovertailuja haluaa tehdä perusteellisesti. Funktionaalinen tulonjako, desiilit ja Gini-kertoimet, laskennallinen asuntotulo, hankintameno-olettama… tulonjaosta kirjoittavan journalistin on syytä varautua muutamiin ikäviin sivistyssanoihin ja käsitteisiin.

Tutkivan journalismin yhdistyksen keskustelutilaisuudessa Helsingin pressiklubilla (29.huhtikuuta 2002) yritettiin perata näitä käsitteitä. Äkkiseltään helpolta vaikuttava journalistinen tehtävä (Kuka tienasi eniten?) muuttuikin paikalle kutsuttujen asiantuntijoiden puheissa työlääksi haasteeksi, sekä teknisten että eettisten pulmien vuoksi.

Tilaisuuden aluksi Ylen TV1:n Timo-Erkki Heino näytti katkelman viime lokakuussa esitetystä dokumenttiohjelmastaan Suomi ylös, palkat alas. Suuryritysten työntekijöiden ja huippujohtajien palkkakehitystä vertaillut ohjelma herätti vilkkaan keskustelun, joka jatkuu TV1:n kotisivuilla edelleen.

Ohjelmassa näytettiin, että duunareiden tulot nousivat 90-luvulla noin kolmanneksen, johtajien tulot useita tuhansia prosentteja. Heino kertoi miettineensä tämän vertailun mielekkyyttä itsekin jo jutun valmisteluvaiheessa – syytettäisiinkö häntä ehkä kommunistiksi?

Osa palautteesta olikin juuri tätä: miksi lietsotaan kateutta? Toisaalta enemmistö yleisöstä näytti olleen sitä mieltä, että ohjelma oli hyvin perusteltu ja kertoi jotain hyvin olennaista 90-luvun Suomen kehityksestä. Kommunismia tai ei.

Heino kertoi ohjelmansa yleiseen osuuteen sisältyneestä oivalluksesta: jotta todellista tulonjakoa voisi kunnolla verrata, palkka- ja pääomatuloihin on syytä tehdä ns. laskennallisia tarkistuksia. Etenkin laskennallinen asuntotulo eli omistusasumisesta kertyvä asumismenojen säästö on tärkeä: kun se otetaan huomioon, Suomen pienituloisimpien suhteellinen asema heikkenee, koska heistä valtaosa asuu vuokralla.

90-luvulla Suomen palkansaajien pienituloisimman kymmenesosan eli desiilin käytettävissä olevat tulot itse asiassa pienenivät, jos laskennallinen asuntotulo otetaan huomioon. (Aiheesta enemmän Tilastokeskuksen yliaktuaarin Olli Savelan artikkelissa ”Rahatulot eivät kasvaneet 1990-luvulla”. Hyvinvointikatsaus 4/2001, s. 38-41.)

Heinon ohjelmaa kommentoi tilaisuudessa Teollisuuden ja työnantajien ekonomisti Ralf Ramm-Schmidt. Hänen mielestään julkisuus luo usein yksittäistapausten avulla myyttejä, joita on vaikea oikaista. Tässä tapauksessa syntyi ehkä myytti johtajien huimista palkankorotuksista, kun esimerkkinä oli vain kolmen suuryrityksen pääjohtajat.

Heinon ohjelman tiedot olivat Ramm-Schmidtin mukaan toki oikein, mutta niiden varjoon jäi se tosiasia, että pienyritysten johtajat eli Suomen johtajien enemmistö ei ole vaurastunut läheskään samaa tahtia kuin optioilla palkittu suuryritysten huippujohto.

Ramm-Schmidt kehotti toimittajia miettimään, voisiko myös myyttejä puhkaisemalla saada aikaan otsikoita. Kiinnostaisiko suurta yleisöä esimerkiksi sellainen juttu, jossa kerrottaisiin, että palkkaerot Suomessa ja Ruotsissa ovat edelleen maailman pienimmät? Totta sekin; Suomessa ja Ruotsissa ylin desiili saa käytettäväkseen vain kaksi kertaa niin paljon kuin alin, huomautti tilaisuuteen osallistunut tulonjakotutkija Markus Jäntti Tilastokeskuksesta. Tämä selittyy tietysti tiukalla tuloverotuksella ja sillä, että pienimmät palkat eivät ole kovin pieniä.

Käytettävissä olevien tulojen pienet erot kotimaassa voivat hillitä kaikkein kateellisimpia ihmisiä, mutta entä jos vertaamme palkkoja kansainvälisesti? Tilaisuudessa katsottiin pätkä Jouni Tervon toimittamasta TV1:n MOT:stä, jossa verrattiin Suomen ja Saksan julkisen sektorin palkkoja.

Ketään ei varmaankaan yllättänyt se, että saksalaisen opettajan palkka on suurempi kuin hänen suomalaisen virkaveljensä, mutta kuka olisi arvannut eron: peräti 40 prosenttia saksalaisen opettajan eduksi.

Tähän ei löydy yksinkertaista selitystä, vaikka moni on ihmetellyt, miten saksalaisilla on varaa kustantaa näin hyvin palkattu julkinen sektori. SAK:n elinkeinopoliittisen osaston johtaja Matti Viialainen ehdotti historiallisia, rakenteellisia syitä: Saksan yhteiskunnassa on edelleen vallalla yhden elättäjän perhemalli.

Viialainen oli paikalla selittämässä, miksi suomalaiset palkansaajat ovat 90-luvun jälkipuoliskolla suostuneet tuloerojen nopeaan kasvuun ja erityisesti funktionaalisen tulonjaon muutokseen: pääomatulojen osuus kansantuotteesta on kasvanut palkkatulojen kustannuksella. Viialaisen piirtoheitinkalvoilla vilahti myös tulonjakovertailuissa usein käytetty ”gini-kerroin” – tämäkin luku kertoo, että tuloerot ovat jonkin verran kasvaneet.

”SAK ei ole halunnut repiä irti kaikkea mahdollista, koska meillä oli niin korkea työttömyys”, Viialainen sanoi. Ja tässä hän myönsi ”meidän” tarkoittavat SAK:n jäseniä. Heitä oli pahimmillaan työttömänä yli 300 000. Nyt luku on painunut alle 100 000:n, eli kaksi kolmasosaa työttömistä on muita kuin SAK:laisia.

Helsingin Sanomien Tuomo Pietiläinen esitteli tilaisuudessa lehtensä talousosastolla harrastettua optiotulojen seurantaa. Hesari on jo useiden vuosien ajan tehnyt säännöllisin välein katsauksia siitä, miten yritysjohtajat ovat optioitaan rahastaneet.

Jutuissa on kerrottu nimet ja rahasummat, sillä seurauksella että jotkut ovat pahoittaneet mielensä. Erään suuren elektroniikka-alan yrityksen pääjohtaja lähetti kerran optiotulojensa julkistamisesta närkästyneenä Pietiläiselle viestin, jonka mukaan tällainen journalismi on ”perverssiä tirkistelyä”.

Usein julkisuuteen joutunut Markus Jäntti kertoi, miten tulonjakotutkijan ja toimittajan näkökulmat poikkeavat toisistaan. Tutkijalle perusperiaate on tietojen anonymiteetti. Tämä on Jäntin mukaan niin tärkeää, että häntä itseään on alkanut jo ärsyttää nimilistojen julkaiseminen.

Tutkijat ja toimittajat käyttävät samoja verohallinnon tietoja. Jäntin mukaan tutkijoita uhataan oikeudella, jos nimiä julkistetaan – tiedotusvälineet puolestaan kilpailevat sillä, kuka saa nopeammin ja enemmän henkilötietoja julkisuuteen. ”Onko nimilistoja pakko julkaista jokaisessa lehdessä”, Jäntti kysyi retorisesti.

Kansainvälisten palkka- ja tulovertailujen yksi ongelma on Jäntin mielestä siinä, että ne eivät kerro riittävästi ostovoimasta. Maiden välillä on huomattavasti eroja mm. siinä, minkälaisia palvelupanoksia hyödykkeiden hintoihin sisältyy.

Funktionaalisen tulonjaon muutoksesta Suomessa 90-luvulla ei Jäntin mukaan ole epäilystä: ylimmän desiilin tuloista pääomatulojen osuus on noussut 12:sta 30:een. Jos pääomatulot jätetään tarkastelusta pois, joudutaan rikkomaan myyttiä: palkkaerot eivät olekaan kasvaneet 90-luvulla. Jos vuosikymmenen lopulla suurimmat palkat kasvoivatkin, niin laman aiheuttamaa tasoitusta ne eivät ole vielä muuttaneet. Työttömyys nimittäin supistaa palkkaeroja tehokkaasti, koska yleensä työtä vaille jäävät kaikkein pienipalkkaisimmat ihmiset.

Helsingin verotoimiston veroasiantuntija Matti Merisalo piti tilaisuuden lopuksi opettavaisen esityksen verotustietojen julkisuudesta. Hän muistutti, että julkista on vain verotuksen lopputulos, eivät sen osatekijät.

Sitä paitsi yksi tulolaji on täysin julkisuuden ulkopuolella: lähdeveron alaisia korkotuloja nauttimalla voi välttää joutumasta lehtien palstoille muiden kadehdittavaksi. Mutta suurin pääomatulojen muoto ovat tietysti osingot ja luovutusvoitot. Niidenkin julkistamiseen liittyy yksityiskohtia, jotka on hyvä tietää.

Ensiksikin: pörssiosakkeet ja optiot arvostetaan verotuksessa 70 prosenttiin niiden käyvästä arvosta, joten julkisessa veroluettelossa oleva tieto on alakanttiin. Luovutusvoitoista kirjoitettaessa on puolestaan syytä muistaa hankintameno-olettama, joka pienentää verotettavan summan määrää.

Yhtiöveron hyvitysjärjestelmää on tässä turha ryhtyä perusteellisesti selostamaan: tärkeintä on muistaa, että järjestelmä johtaa osingonsaajan kannalta alhaiseen verotukseen. Suuri osinkotulo on siten nettomääräisesti arvokkaampaa kuin palkkatulo tai optiovoitto, jota verotetaan palkkatulona, korkeimpien johtajien tulotasolla käytännössä 60 prosentin mukaan.

Matti Merisalon esityksen ydin oli, että jos palkkatulojen vertailu on vaikeaa, niin vielä vaikeampaa on pääomatulojen vertailu. Verotustiedot eivät kerro absoluuttista totuutta henkilön pääomatuloista, vaan niissä on julkistettu vain lain mukainen, verotuksen kannalta olennainen luku.

Matti Virtanen