Tutkiva journalismi, vanha venäläinen keksintö
Kerron hieman tutkivasta journalismista Venäjällä, siitä miten tämä suuntaus meillä kehittyi, ja miten tilanne on muuttunut viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana.
Vaikuttaa siltä, että länsimaiset kollegat eivät tiedä miten asiat kehittyivät tiedotusvälineissämme kun Venäjästä tuli avoin maa.
Eräät länsimaiset kollegat ymmärtävät saavuttamamme tilanteen paremmaksi kuin se todellisuudessa on, ja päin vastoin. Todellisuus on jossain siinä välissä.
Aikaisemmin oli vallalla käsitys, että 1917 saakka Venäjällä ei ollut tutkivaa journalismia ja tutkivan journalismin menetelmää, ja että genre syntyi länsimaissa, lähinnä Yhdysvalloissa. Itse asiassa asia ei ole aivan näin. Todellisuudessa Venäjällä oli tutkivaa journalismia myös ennen vallankumousta, mutta tätä termiä ei käytetty. Ilmiö oli olemassa 1800-luvun Venäjällä, ja tästä muutama esimerkki.
Eräs 1800-luvun kuuluisimpia paljastajareporttereita oli Vladimir Giljarovski. Hän kehitti naamioitumisen taidon huippuunsa, esiintyi eri ammateissa ja pystyi näin keräämään tietoja. Yleensä väitetään virheellisesti, että tämän tekniikan kehittäjä olisi saksalainen Günter Wallraff.
Giljarovski tutki mm. Kurskin lähellä tapahtunutta suurta junaonnettomuutta. Siellä junarata romahti valtavaan kuoppaan ja kaikki matkustajat kuolivat. Tsaarin viranomaiset peittivät faktat siitä, että onnettomuus yleensä oli tapahtunut. Giljarovski oli ovela, hän naamioitui rautatiehallinnon univormuun ja pääsi itse tapahtumapaikalle. Giljarovski kirjoitti sarjan artikkeleita tästä onnettomuudesta. Sen seurauksena Moskovan kenraalikuvernööri karkotti hänet Moskovasta.
Toinen esimerkki 1800-luvulta liittyy kuuluisaan kirjailijaan ja journalistiin Vladimir Korolenkoon. Tapahtumat sijoittuvat 1890-alun syrjäiseen venäläiseen provinssiin Udmurtiaan. Siellä paikalliset asukkaat eivät olleet kristittyjä, ja heidän keskuudessaan toimi myös shamaaneja. Eräästä kylästä löytyi talonpojan ruumis, jolta puuttui paitsi pää myös keuhkot ja sydän. Silloin epäiltiin, että kyseessä oli jonkinlainen shamaanien tekemä rituaalimurha. Yksitoista talonpoikaa tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin tästä teosta.
Korolenko saapui Udmurtiaan ja alkoi tutkia tapausta. Hän onnistui todistamaan, että pidätetyt talonpojat eivät olleet syyllistyneet tähän rikokseen, ja heidät vapautettiin. Korolenkon tutkimukset julkaistiin lehtisessä, joita kansalaiset lukivat mielellään. Venäjällä on lukemattomia samanlaisia esimerkkejä.
Luonnollisesti vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen tapahtui perusteellinen muutos. Tosin tilanne ei muuttunut välittömästi. 1920-luvun loppuun asti lehdissä julkaistiin sangen vapaasti juttuja, joita voidaan pitää tutkivana journalismina. Julkaistiin esimerkiksi selvityksiä Moskovan Ja Pietarin alamaailmasta. 20-luvulla tehdyt tutkimukset ovat mielenkiintoisia, koska niiden avulla voi seurata minkälainen oli ilmapiiri rikollismaailmassa 20-luvun Neuvostoliitossa. Eikä tutkiva journalismi siihenkään kokonaan loppunut.
Eräänä esimerkkinä Alexander Soltzhenitsynin teos Vankileirien saaristo. Se on itse asiassa journalistinen tutkimus, ja sitä ei kirjoitettu maanpaossa, vaan kirjoittaja asui Neuvostoliitossa. Tosin hänet myöhemmin karkotettiin maasta juuri tämän työn takia.
1970-luvulla ilmestyi elokuvissa alkukuvana "Kino Journal" ja siinä kymmenminuuttinen Sytyin. Sen tekijä oli Sergei Mihailov. Kino Journal oli satiirinen ja pamfletinomainen ohjelma, jossa käsiteltiin Neuvostoliiton oloja kriittisesti. Vaikka kaikkia aiheita ei voitukaan käsitellä, yllättävän paljon esillä oli ekologisia ongelmia. Esimerkiksi kerran käsiteltiin ongelmia, jotka liittyivät kalastukseen, ja tämän ohjelman seurauksena Neuvostoliiton kalastusministeri joutui eroamaan.
70-luvulla ilmestyi myös journalistisesta tutkimuksestaan kuuluisaksi tullut sanomalehti Literaturnaja Gazeta, Kirjallinen Sanomalehti. Silloin valtapiirit ajattelivat, että tarvitaan lehti, johon voidaan kanavoida höyryjä ja niin syntyi tämä lehti jossa saattoi vapaammin käsitellä erilaisia ajankohtaisia ongelmia.
Tässä lehdessä työskenteli hyvin kuuluisa journalisti Arkadi Vaksberg, joka nykyisin asuu Pariisissa. Hän on länsimaissa tunnettu teoksestaan Neuvostomafia. Kaiken aineistonsa hän keräsi työskennellessään Literaturnaja Gazetassa, ja suurin osa tästä materiaalista julkaistiin jo neuvostoaikana.
Varsinaisesti journalismi puhkesi Venäjällä kukkaan 1980-luvun lopulla.
Tuolloin melkein jokaiseen tiedostusvälineeseen ilmaantui toimittajia, jotka keskittyivät tutkivaan journalismiin. Tuohon aikaan ei vielä ollut painovapauslakia, eikä ollut aivan selvää miten lainsäädännöllisesti toimitaan. Journalistit eivät myöskään täysin tunteneet niitä eettisiä normeja jotka oli jo hyväksytty erilaisissa kansainvälisissä journalistijärjestöissä.
Noihin aikoihin länsimaissa järjestettiin suuria toimittajakokouksia ja niihin kutsuttiin myös venäläisiä toimittajia kertomaan siitä, miten he työskentelevät ja minkälaisia kokemuksia heillä on. Tämän kokemuksen innoittamana monet venäläiset toimittajat halusivat soveltaa oppimiaan tietoja journalistiseen työhön Venäjällä.
Ongelmat ilmenivät välittömästi. Länsimainen teoria sopii erittäin huonosti venäläiseen käytäntöön. Länsimaissa työskentely pohjautuu hyvin erilaiseen lainsäädäntöön. Oli myös mentaliteettiero: venäläinen lukija ei jaksa lukea aineistoa, joka on kirjoitettu länsimaisella tyylillä. Venäläinen lukija pitää länsimaista kirjoitusmaneeria tylsänä, koska siitä puuttuu emotionaalinen ote. Venäläinen journalisti on subjektiivisempi ja kertoo vapaammin oman mielipiteensä asiasta kuin länsimainen.
Itse aloitin journalistin työni vuonna 1991. Silloin pietarilaisessa lehdessä joukko toimittajia halusi perustaa tutkivan journalismin ryhmän. Ongelma oli päätoimittajan vaatimus saada julki vähintään yksi iso tutkittu juttu viikossa. Ryhmää pidettiin ikään kuin urheilutoimittajina, jotka suoltavat salamannopeasti juttuja. Niinpä ryhmän jäsenet jättivät lehden ja kokeilivat onneaan muualla.
Vuosina 1993-94 Moskovassa alkoi ilmaantua lehtiin erillisiä osastoja, joissa oli tutkivia juttuja. Sitten syntyi konserni, jonka nimi suomeksi on Erittäin Salainen ja joka on kokonaan keskittynyt tutkivaan journalismiin.
Erittäin Salainen sai alkunsa ja kehittyi nopeasti, kun eräs tunnettu dekkaristi ja journalisti sai valtiolta aika ison potin rahaa nimen omaan tähän tarkoitukseen. Heillä on nykyisin iso, kerran kuukaudessa ilmestyvä lehti sekä sanomalehti, joka ilmestyy kerran viikossa. Lisäksi "konserniin" kuuluu televisio-ohjelma. Kaikkien nimi on Erittäin salainen.
Valitettavasti tässä konsernissa 90-luvun puolivälissä tutkivan journalismin nimissä alkoi ilmestyä materiaalia, jonka tarkoituksena oli kompromettoida esim. joku virkamies. Liikemiehet ja virkamiehet alkoivat kilpaa julkaista materiaalia toisistaan pystyäkseen hyödyntämään sitä taistelussa omaisuudesta tai vaikutusvallasta. Ihmisten luottamus journalistien ammattitaitoon romahti.
Kun vuonna 1992 journalistin ammatti koettiin yhtä kiinnostavaksi kuin kosmonautin, oli ammatin arvostus vuoteen 1996 mennessä romahtanut, ja ammatti koettiin melkeinpä epäilyttäväksi.
Tilanne Venäjällä on vähän outo, koska ainoa yliopisto jossa opetetaan tutkivaa journalismia on Pietarin valtion yliopisto ja siellä pidettävän kurssin on suunnitellut meidän tutkivan journalismin toimistomme. Toistaiseksi mihinkään muuhun yliopistoon ei ole otettu kurssia. Tämä vähän hämmentää, koska meidän kurssimme ei ole paras mahdollinen - emmehän me ole tiedemiehiä.
Kurssimme perustuu omaan kokemukseemme, joka tosin Venäjän oloissa on aika ainutlaatuinen. Toimistomme perustettiin vuonna 1996 koska tutkivan journalistin on vaikea työskennellä Venäjällä yksin.
Freelancerilla ei ole taloudellisesti mahdollista työskennellä vapaasti nykyoloissa. Siksi yhteisö syntyi.
Työtapamme on sellainen, että tehtävä jaetaan useamman toimittajan kesken. Yksi vastaa historiasta, toinen arkistoista, kolmas tekee haastatteluja jne. Näin menetellen on mahdollista saada syvällisiäkin tuloksia suhteellisen lyhyessä ajassa. Se mahdollistaa myös sen, että reportaaseja voidaan myydä useille lehdille tai televisioon.
Kun aloitimme 1996 meitä oli vain yksitoista henkilöä ja uskoimme voivamme jatkaa toimintaa vuoden verran, parhaassa tapauksessa kaksi vuotta, mutta olemmekin pystyneet pystyssä ja toiminta sen kun kasvaa. Toimistossa työskentelee nyt 53 henkilöä.
Tällä hetkellä julkaisemme kerran kahdessa viikossa sanomalehti "Teidän Salainen Neuvonantajanne", jonka levikki on 20 000. Lisäksi meillä on tietopalvelu, joka myy uutisia jotka liittyvät rikollisuuteen. Asiakkaina ovat kaikki suurimmat tiedotusvälineet. Lisäksi internetissä ilmestyy lehti, jonka nimi on Fontanka.ru
Olemme myös kirjoittaneet kirjan, joissa käsitellään järjestäytynyttä rikollisuutta Venäjällä.
Tämän kaiken lisäksi julkaisemme myös kaunokirjallisuutta. Emme tiedä kuinka kauan pystymme erikoistumaan journalismiin, mutta yritämme olla ajattelematta sitä. Muutokset Venäjällä ovat nopeita. Lainsäädäntö ja liiketoiminta muuttuvat, ja yritämme toimia tässä jatkuvasti liikkeellä olevassa ympäristössä.
Andrei Konstantinov
Konstantinov on pietarilainen kirjailija ja toimittaja, joka johtaa pietarilaista uutis- ja artikkelipalvelua Agenstvo Dzhurnalistiskii Rasledovanij eli "Tutkivan journalismin toimisto".
