
Vapaana toimittajana työskentelevä Kauppinen kirjoitti Lumilapiolla ja Bonnierilla palkitut kaivosyhtiöjuttunsa lähes yksinomaan julkisista asiakirjoista saaduin tiedoin. Ja hoksaamalla.
Talvivaara-mies. Nimenomaan sillä nimellä toimittaja Juha Kauppista on viime vuosina esitelty lukemattomia kertoja. Kauppinen oli ensimmäisiä suomalaisia toimittajia, joka alkoi määrätietoisesti tuoda esiin sotkamolaisen kaivososakeyhtiön ongelmia. Biologina hänellä oli keskivertoa enemmän tietoa ja taitoa perehtyä Talvivaaran ympäristövaikutuksiin.
Kauppisen ensimmäinen juttu Sotkamon nikkelikaivoksesta julkaistiin vuonna 2010 Apu-lehdessä. Se oli toimituspäällikön toivomuksesta kirjoitettu jatkouutinen, Kauppisen oman kuvauksen mukaan ”yksi tavallinen juttu”.
Perusjutusta kuitenkin virisi Kauppisen kiinnostus ja seurasi lopulta vuosia kestänyt paljastusjuttujen sarja. Kauppinen osallistui myös kaivosyhtiöstä vuonna 2016 tehdyn Jättiläinen-elokuvan käsikirjoituksen tekoon.
”Ensimmäisessä jutussani kerrottiin, että Talvivaaran uraani pimitettiin. Uraanivaranto oli tunnettu jo vuosikymmeniä ennen kaivoksen avaamista, mutta uraania ei mainittu yhtiön lupapapereissa tai ympäristövaikutusten arviointiraporteissa”, Kauppinen sanoo.
Ensimmäiset Talvivaara-uutiset syntyivät sekä hankkimalla kaivoksen toimintaan liittyviä asiakirjoja että esimerkiksi ottamalla itse vesinäytteitä kaivoksen lähivesistöistä.
”Moni juttuni perustui julkisiin asiakirjoihin, joita vain ei ollut muilla toimittajilla. Se, että Talvivaaran varhaisia ympäristödokumentteja ei löytynyt netistä, teki niiden sisällöstä uutisarvoista”, Kauppinen sanoo.
Vähitellen kaivosyhtiön ympäristöongelmien laajuus ja valvontaviranomaisten löyhä asenne kaivoksen toimintaa kohtaan avautuivat suomalaiselle yleisölle. Kerta toisensa jälkeen Kauppinen ehti valtakunnan suurten medioiden edelle ja toi julki yhä uusia puutteita kaivosteollisuuden toiminta- ja valvontajärjestelmässä.
Paitsi omaa mainettaan Talvivaara-miehenä, Kauppinen kasvatti myös edustamansa Suomen Luonto -lehden lukijakuntaa ja uskottavuutta ympäristöjournalismin tuottajana.
”Kainuun Ely-keskus ei uskaltanut puuttua Talvivaaran tekemisiin tarpeeksi. Tämän lepsuuden on sittemmin todennut sekä oikeuskansleri että ympäristöministeriö”, Kauppinen sanoo.
Palkintoehdokkuuksia alkoi tulla. Vuonna 2013 Kauppinen vastaanotti Talvivaara-uutisoinnistaan ensin Bonnierin suuren journalistipalkinnon. Sitten Tutkivan journalismin yhdistys palkitsi hänet Lumilapiolla.
Kauppinen päätti jatkaa työtään vapaana toimittajana.
”Palkinnot ovat varmasti helpottaneet elannon raapimista kasaan. On tarjottu töitä ”, hän sanoo.
Viimeiset vuodet Kauppinen on kirjoittanut pääosin aikakauslehtiin: Suomen Kuvalehteen, Seuraan, Suomen Luontoon ja Long Playihin. Talvivaara-työllä voitetut palkinnot näyttävät vaikuttaneen työskentelyyn esimerkiksi juuri Long Playssa vuonna 2014 julkaistun Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin -artikkelin tekovaiheissa.
”Kyllä kaikki, keihin olin silloin yhteydessä etsiessäni juttuun sisäpiirilähteitä, tiesivät, kuka minä olen”, Kauppinen sanoo.
Osa mahdollisista lähteistä löi luurin kiinni mutta oli myös niitä ihmisiä, jotka uskalsivat luottaa Kauppiseen, ja joille tuli tunne, että tälle toimittajalle voisi vihdoin kertoa, mitä Talvivaarassa tapahtui.
Long Playn jutussa yhdistyivät lopulta ensi kertaa useiden sisäpiiriläisten sekä Kauppiselle vuodetun poliisin esitutkintamateriaalin tiedot. Esitutkinta-aineistossa oli 4500 sivua.
Yleensä ihmiset ovat suostuneet puhumaan Kauppiselle lähdesuojaa vastaan.
Vaikka nimettömien lähteiden käyttämisestä on journalistien kesken erilaisia mielipiteitä, Kauppinen sanoo viime vuosina kirjoittaneensa monta juttua nimenomaan niin, että on etsinyt yhtiöistä, puolueista tai urheiluseuroista lähteitä, jotka kertoisivat epäkohdista yhteisöissään.
Moni nimettömien lähteiden käyttämistä arvosteleva toimittaja ei Kauppisen arvion mukaan välttämättä ole itse tehnyt juttua, jossa on esimerkiksi kymmenen nimetöntä lähdettä. Kauppinen itse pitää perinpohjaista haastattelemista nimenomaan tutkimisen menetelmänä.
Vertailemalla eri lähteiden kertomuksia tietyt teemat nousevat esiin ja kokonaiskuva muodostuu.
”Se on melko työläs metodi, mutta todella palkitseva”, Kauppinen sanoo.
Esimerkiksi nimettömien henkilölähteiden käytöstä Kauppinen nostaa Yhdysvaltain presidenttiä Donald Trumpia koskevan tuoreen uutisoinnin.
Yhdysvaltojen suurimpien lehtien New York Timesin ja Washington Postin paljastukset perustuvat Kauppisen havaintojen mukaan suurelta osin nimettömiin lähteisiin maan hallinnon sisältä.
”Näillä ihmisillä on tietoja, joita ei ole kenelläkään muulla, eivätkä he voi mitenkään kertoa niitä nimellään. Nämä tiedot ovat aivan keskeisiä Yhdysvaltojen ja osin koko maapallon tulevaisuuden kannalta”, Kauppinen sanoo.
Ja lisää, että virheen ja vedätyksen pelko on hänen omassa työssään ”neuroottisella tavalla” läsnä koko ajan.
”Prosessiin kuuluu myös lähteiden ja heidän kertomiensa asioiden hylkääminen, jos pienintäkään epäilystä syntyy.”
Vapaana toimittajana luottamusta omaan ammattitaitoon pitää Kauppisen mukaan rakentaa ja ylläpitää koko ajan. Hän katsoo olevansa ”niin hyvä kuin viimeinen juttunsa”.
Silti tutkivaa, perehtyvää journalismia pystyy Talvivaara-miehen mukaan tekemään freenäkin. Edellytys tietysti on, että jutun tilaava toimitus haluaa kokonaisuuteen myös tutkivaa osuutta.
”Teen tällä hetkellä tutkivaa duunia juuri sen verran kuin haluankin. En haluaisi tehdä pelkästään sitä, koska se vie veronsa kaikenlaisten paineiden muodossa. Siitä on suoraan sanoen välillä pakko pitää taukoa, ainakin minun.”
Keväällä 2017 Kauppinen on päättänyt pitää taukoa toimittajan päivittäistyöstä ja kirjoittaa kirjan. Vuonna 2016 yhdessä Sampsa Oinaalan kanssa kirjoitetulle Talvivaaran vangit -kirjalle on tulossa jatkoa.
Tällä kertaa aihe on luonnon monimuotoisuuden hupeneminen. Reportaasikirjassa Kauppinen aikoo kertoa suomalaisten lajien katoamisesta ja tuhon maailmanlaajuisista syistä.
Teksti: Katja Kuokkanen